Autolla Alpeille – Mitä maksoi ja paljonko tuli kilometrejä

9,8K

Mitä maksoi autolla Alpeille ja takaisin kierros?

Autolla Alpeille | Vuonna 2021 ajoin Alpeilla hieman alavireisen kierroksen viedessäni mieheni tuhkat vuorille. Etsiessäni silloin tietoa reiteistä silmiini osui lista kymmenestä Euroopan korkeimmasta autolla ajettavasta solatiestä. Tajuttuani, että olin jo ”huiputtanut” puolet kyseisistä paikoista, ei ajatus loppujen ajamisesta jättänyt minua rauhaan.

Heinäkuun alussa ajoin 11 päivän kierroksen Oulusta Ranskan Alpeille ja takaisin. Matkakumppanina oli ”Wanha rouva”, eli vuoden 2010, 250 000 km ajettu Audi.

Estimated reading time: 28 minuuttia

Aloitan autolla Alpeille kierroksen purun ajopäiväkirjasta. Samalla saadaan vastaukset siihen, mitä reissu maksoi ja paljonko tuli kilometrejä. Kirjotan myöhemmin vielä ajetuista solista omat postaukset paremmilla tiedoilla ja kuvilla.

Tiistai 7.7 – Audilla Alpeille starttaa

Tiistaina ajelin rauhallisesti Helsinkiin. Minulle jäi tunti ylimääräistä aikaa, niin kävin moikkaamassa sisartani. Auto oli pakko pesettää, kun keulaan osui joku pikkulintu. Hirveä kasa sulkaa ja jotain epämääräistä pitkin konepeltiä ja säleikköä.

• 621 km
• 82 km keskinopeus
• 6,7 l keskikulutus

Keskiviikko 8.7 – Autolla Alpeille ensimmäinen ajopäivä oli tylsä

Ensimmäinen varsinainen ajopäivä sujui vähän takkuisesti. Oli kolaria ja jonoa ja viivytystä. Minun oli jotenkin ensin hankala ajaa Ruotsissa ja koko päivä oli puuduttava. Tuossa välillä ei ole yksinkertaisesti mitään katsottavaa.

Tanskan sillat olivat jopa pelottava kokemus. Tuuli otti autoon kiinni yllättävän kovaa. Viimeksi olen ajanut silloilla vuonna 2010. Siltamaksut aiheuttivat myös pienen järkytyksen.

Yövyin Odensessa Tanskassa ja ehdin jopa hieman kiertää kaupunkia. Hauska yksityiskohta oli parkkipaikan etsiminen. Halleja olisi ollut, mutta kadunvarsipaikat olivat täynnä. Sitten huomasin tutun värisen kyltin ja vapaita paikkoja. EasyPark. Kokeilin piruuttani toimisiko appsi myös Tanskassa, ja toimihan se. Mutta se hinta. 25,55 euroa. Ei ole Tanska köyhälle kiva maa.

• 828 km
• 91 km keskinopeus
• 6,6 l kulutus
• 9:05 tuntia kokonaisaika

Torstai 9.7 – Audilla Alpeille ajo saa jo hymyn huulille

Kolmas ajopäivä. Ensimmäinen asia oli hankkia Saksan ympäristötarra lasiin katsastuskonttorilta. Tarra ei maksa kuin 5 euroa, mutta ilman sitä saa suuret sakot. Tämä on siis nyt ikuinen. Edellinen lähti pois kun tuulilasi vaihdettiin.

Kun Saksan baanat avautuivat eteeni, alkoi kunnolla hymyilyttämään. 245 km/h. Wanha rouva ottaa edelleen huiput!

Kun nopeutta on yli 200 km/h muuttuu leveämpikin tie kapeaksi. Lyön aina pitkät päälle kun nostan kunnolla nopeutta. Niin tekevät muutkin tuolla. Auttaa muita tajuamaan että, älä *ittu tule eteen! Ohitin jossain vaiheessa McLarenin ja toivoin, että näkisin sen vähän rivakammassa liikkeessä. Kymmenen minuuttia ehdin ajella ja ensin tuli Lamborghini ohi niin että humahti ja perässä se McLaren. ”Isot pojat” leikkimässä.

Hampurin ohitus on aina yhtä ikävää, mutta Elben tunneliin on jollakin keinolla osuttava. Kuvaavaa päivän ajolle oli, että välillä kun kulki, niin kulki kovaa, mutta sillä aikaa kun kävi tankilla ja vessassa baana saattoi jumittaa ihan täysin. Aikaa jonoissa kulutin soittelemalla puheluita, katselemalla muita autoja ja matkustajia ja kuuntelemalla jotain paikallista radiokanavaa (josta ymmärsin sanan sieltä ja tuolta).

Suunniteltuun matkaa piti mennä 10 tuntia, mutta tahkoin kilometrejä liki 12 tuntia. Mutta tulipa ajettu se mitä suunnittelin. Jäin Saksan puolelle, koska Sveitsin hotellit olivat niin kalliita.

• 1132 km
• 95 km keskinopeus
• 6,7 litraa kulutus
• 11:54 tuntia kokonaisaika

Perjantai 10.7 – Autolla Alpeille, ensimmäinen huippu

Neljäs ajopäivä. Heräsin jostain. Google Mapsin mukaan olin yöpynyt Weil am Rhein – nimisessä paikassa. Kun polkee Euroopassa menemään, niin se on jotenkin hauska kun ihan oikeasti pitää välillä katsoa kylteistä missä päin on. Ja joskus tarkastaa maakin. Osa maista sellaisia lilliputteja, että ei edes huomaa ajaneensa jo läpi.

Sveitsissä oli edessä uuden 40 euron hintaisen tarran osto. Voimassa 1.12.2021-31.1.2023 ja oikeuttaa moottoriteiden käyttöön. Tämä hankinta sujui tyylikkäästi. Jonoon ja myyjä ottaa rahat ja liimaa tarran paikoilleen. Ei tarvitse autosta poistua.

Heti Sveitsin puolella alkoivat säkkärätiet ja mieleen palautui välittömästi, miksi autolla Alpeille mennään. Ihan mahtavaa kurvailla ylös ja alas. Kiersin Mt. Blanckin alittavan tunneliruuhkan ja ajoin vuoren kiertävän vanhan kiertotien. Huippu pätkä! Melkein upeampi kokemus lehmineen ja kivisiltoineen, kuin itse pääkohde.

Varsinainen kohde tälle päivälle oli Col de l’Iseran, 2764 metriä Ranskassa, lähellä Italian rajaa. Kyseessä on Euroopan toiseksi korkein autolla ajettava Alppitie. Kun lähdin nousuun ei jäänyt epäselväksi, miksi omalla autolla Alpeille suuntaaminen on ihan parasta. Onhan se nyt aivan eri asia ajaa omalla tutulla Audilla, kun polkea jotain tehotonta vuokra-autoa.

Päivitin Faceen:

Olisihan se (ehkä) kiva jos olisi kaveri, mutta jos olen ihan rehellinen. Minä nautin kun saan suorittaa itse. Ei kukaan tykkäisi mun rytmistä ja ajosta ja päivän pituudesta. Ja mulle tämä on sitä aivojen nollausta täysillä. Tämä on selvästi sitä mitä mun pitää tehdä ihan yksin. Sellainen ”mää-matka”

Audi jaksoi vääntää ja jarruttaa hyvin, mutta kuuma ja korkeus sai valittamaan rengaspaineista. Kävin mittaamassa ja Suomessa laitettu 2,8 oli muuttunut lukuun 3,1. Hämmästykseni oli myös suuri, kun auto sammahti muutaman kerran huolimattomassa liikkeellelähdössä. Normaalistihan tuota ei saa sammahtamaan mitenkään. Sitten tajusin, että korkeus vaikutti myös tähän.

• 465 km
• 55 km keskinopeus
• 7.4 l kulutus
• 8:36 tuntia kokonaisaika

Col de l’Iseran, Ranska 2764 metriä – Autolla Alpeille

Lauantai 11.7 – Autolla Alpeille. Huippu päivä!

Viides ajopäivä. Päivän ensimmäinen huippu oli Col du Galibier, 2642 metriä. Matkalla sinne kohtasin aivan liikaa ihania solia, vuoristojokia, linnoja, siltoja jne. Pää pyöri koko ajan ja oli pakko pysähdellä alati. Muistan yhdenkin pysähdyksen kun tuli tunne, että pitäisikö sitä nipistää itseään. Mussutin eväitä ja ihailin vuoristopuroa, jostain kuului lehmänkellojen kalkatus ja jokaisen näkyvän mäennyppylän päälle joku oli vuosisatojen saatossa rakentanut linnan tai luostarin. Minä ja mun auto. Täällä.

Ranskan ympäriajo oli suuntaamassa samalle huipulle seuraavana päivänä ja pyöriä riitti reitillä. Alaspäin tullessa minulla oli joku 60-70 km/h lasissa ja pyöräilijät pyyhkivät ohi.

Audilla Alpeille – Aina kaikki ei mene kuten on suunniteltu

Päivän toisen huipun piti olla Col Agnel, 2744 metriä, mutta ranskalainen kyläkaarti päätti toisin. Ranskan puolella sijaitseva tie oli laitettu säppiin. Col Agnel sijaitsee siis Italian puolella ja paikalliset eivät tykkää autoliikenteestä. Ei siitä läpi päässyt, joten oli muutettava suunnitelmaa. Kävin valittamassa turisti-infossa asiasta. Virallisesti solatien kun ilmoitettiin alhaalla olevan auki ja sinne suuntasi koko ajan autoja. Nainen vain kohotteli olkapäitään. Ranska.

Reitille osui myös Col d’Izoard, 2360 metriä, joka ei ollut varsinaisesti listallani, mutta pakkohan se oli ajaa . Ja tämä solatie oli siis niin nannaa painaa menemään. Kunnon serpentiiniä ja melkein tyhjään tiehen. Kapeata oli.

Kolmas suunniteltu kohde oli Col de la Bonette, 2715 metriä ja Cime de la Bonette, 2802 metriä. ”Cime” tarkoittaa ranskaksi ”huippukorkeutta”. Korkeus: 2 860 m tai 2802 metriä mihin siis autolla pääsee. Vuori on listattu usein kahdella nimellä (vanha kohta mihin autolla pääsi ja tämä uusi reitti), mutta siis jos ajaa nyt huipulle saakka, on ”huiputtanut” ne kummatkin.

Maisemat olivat kuin jossain tulivuorenrinteellä olisi ajanut. Varmaan tämä on sellainen joskus ollutkin. Eriväristä hiekkaa ja laavakiveä. Ei tuollaisissa korkeuksissa enää mikään kasva. Olin illasta niin myöhään, että muita ei juuri ollut. Upea reitti ajaa ja niin karun kaunista. Fiilistelin yksin huipulla ja juttelin Audille, että: ”Ollaan maailman katolla”.

Tämä kannattaa ehdottomasti ajaa Ranskan puolelta ylös, sillä silloin pääsee nauttimaan hienosta serpentiinistä. Alastulo sitten kohti Nicen eli Välimeren ja Italian puolta. Alastulo on kapeaa ajettavaa ja laskeutuminen pitkä.

Ja lisää yllätyksiä – Missäs se mun hotelli olikaan?

9/10 korkeimmista autolla ajettavista Alppitiestä oli nyt ajettu. Yöpyminen tarjosi kuitenkin vielä pari muuttujaa. Käykö teille usein niin, että hotelli onkin mäen takana. Sellaisen pienen kuin Col de la Lombarde, 2350 metriä. Ja sillä tavoin vielä, että kun huomaat asian, on tunti kolmekymmentä aikaa ennen kuin respa menee kiinni.

Voin sanoa että tällä pikataipaleella sai Audi kenkää. Täysin tyhjä ja tiukkakurvaista jyrkkää neulansilmää. Ykkösellä mutkaan ylös, kakkonen loppuun ja harvoin ehti kolmosta loppuun, kun oli jo uusi edessä. Ja alas sama ratinvääntö. Alaslaskettelu oli yksin ajettavan levyistä kinttupolkua.

Tiellä oli kauriita, sopuleita ja lehmiä, joita sai väistellä ja jotka piti tietty yrittää myös kuvata. Niin kiire ei ollut. Mutta ehdin. Jäi vielä 15 min aikaa. Huvittavin oli kylään saapuminen, josta Google Mapsin kuva. Kuinka monta mutkaa tuossa on?

Hotelli itsessään tarjosi vielä muutaman erikoisuuden. Tasaisen rytmikästä voihkintaa ja sängyn pääty hakkasi seinään tihenevässä tahdissa. Joillakin oli kivaa.

Autolla Alpeille päivän huiput:

• Col du Galibier 2642 metriä
• Col d’Izoard 2360 metriä.
• Col de la Bonette 2715 metriä
• Cime de la Bonette 2802 metriä
• Col de la Lombarde 2350 metriä

• 354 km
• 38 km keskinopeus
• 9.2 l keskikulutus
• 9:25 kokonaisaika

Sunnuntai 12.7 – Autolla Alpeille. 10/10 täynnä!

Kuudes ajopäivä. Ja uusi yritys päästä Col Agnel huipulle, nyt Italian puolelta. Ajassa 13:39 tehtävä oli suoritettu. Kymmenen Euroopan korkeinta autolla ajettavaa Alppitietä oli huiputettu.

Istuin pitkään viimeisen solan huipulla ja saatoin ehkä kyyneleen tirauttaa. Eihän tässä suorituksessa mitään järkeä ollut, mutta tarvitsen tällaista. Minun pitää tehdä vähän tyhmiäkin asioita, jotta tunnen olevani elossa. Mikään kädenlämpöinen ei ole koskaan riittänyt minulle.

Kun olin hetken keräillyt itseäni, päätin lähteä suuntaamaan kohti Veronaa. Autostrada Asti Est A21 osoittautui kuitenkin yhdeksi pahimmaksi 200 km pätkäksi reissulla. Idiootti italialaiset ajoivat talla pohjassa niin paljon kun kulkee ja turvaväli 25cm. Sitten rekka hyppää eteen ja koko jono paniikkijarrutuksessa. Ja kun suma purkaantuu ja matka jatkuu, niin hetken kuluttua sama uusiksi. Ja tietyöt. Vaikka kaistat kapenivat ja rajoitus oli 60 km/h, niin jono liikkui silti 120 km/h tappituntumassa.

Yöksi löysin hyvän motellin. Auton sai ajettua aivan oman huoneiston oven eteen ja laskettua aurinkokatoksen eteen.

• 465 km
• 56 km keskinopeus
• 7,5 keskikulutus
• 8:36 tuntia kokonaisaika

Maanantai 13.7 – Lepopäivä

Seitsemäs päivä. Lepopäivä. Hetken pyörin etsien kauppaa ym., mutta sitten löin auton parkkiin Garda-järven rantaan, valitsin törkeän hintaisen, mutta ah niin ihanan hotellin ja vaivuin sellaiseen seitinohueen, kevyeen ja vaivattomaan olotilaan. Poissa paha maailma ja typerät miehet.

30 kilometriä

Tiistai 14.7 – Kylpyläpäivä

Kahdeksas ajopäivä. Ensin ei ajo maistunut, sillä Italian järvien kauneus vei enemmän huomiotani. Sitten piti ihailla Tirolin maisemia ja käydä ostamassa Itävallan moottoritietarra. Lopulta päätin, että nyt on alettava ajamaankin, jotta illasta pääsisi johonkin. Tie vei minut Münchenin liepeillä sijaitsevaan Erdingerin kylpylän nakupuolelle makoilemaan. En tiedä onko konsepti tuttu, mutta Therme Erding on maailman suurin kylpylä. Tilaa kylpylässä on 145 000 neliötä. Ennätys on käsittääkseni liki 14 000 asiakasta päivässä.

Etenkin monella miehellä menee Saksan Sauna-klubit ja saunamaailmat sekaisin. Ero on kuitenkin hyvin selvä. Sauna-klubeilla saa maksusta seuraa. Saunamaailmassa taas vartijan peräänsä ”kikkeli pystyssä” kulkemisesta.

• 427 kilometriä
• 6 tuntia kokonaisaika

Keskiviikko 15.7 – 145 km/h ja liinat kiinni!

Yhdeksäs ajopäivä. Päivä alkoi arpomisella miten ajaa takaisin Suomeen. Google Mapsin ehdottama reitti ei saanut yleistä hyväksyntää. Netin maailma kertoi reitin tökkäävän Wienin kehäteillä viimeistään ja jo yhdet sakot Itävallasta oli minulle tulossa. Valinta päätyi Tšekin kautta ajoon. Rajalla piti käydä hankkimassa elektroninen moottoritielupamikälietarra. Mammalle tuotti ongelmia ymmärtää, että hänellä on käsissään auton rekisteriote. Olisi pitänyt olla Saksan tai Ranskan. Vähän vaikea sitä on Suomi-autoon saada.

Tšekin osuus sujui ilman kommelluksia ja ajelin lähes tyhjää tietä menemään, mutta sitten oli vuorossa Puola – tuo ihanien elämysten ja kuolemaa uhmaavien autoilijoiden toivemaa.

Puolan moottoriteillä on 140km/h rajoitus, joka tarkoittaa, että vasen kaista menee 150-160 km/h. Jotain ylipäätänsä ajonopeuksista Saksan, Tšekin ja Puolan moottoriteillä kertoo sekin, että päivän 957 km matkan keskinopeus oli minulla 98 km/h. Ensimmäisen yli 500 km pätkän keskinopeus oli 110 km/h. En ole koskaan ennen ajanut samaa.

Ihan oman kappaleensa ansaitsee Varsovaan johtava moottoritie. Sinne jäi kyllä suurin osa kesärenkaitten kumista moottoritie S8 pintaan.

Puolassa ajetaan letkassa ja pitää olla kohtuu iso kone autossa, joka se jaksaa aina esteen häivyttyä kiihdyttää nopeasti takaisin matkavauhtiin. Tarkoitan siis sitä, että kun laittaa pienenpää sisään 120-130 km/h vauhdissa, niin turbo viheltää ja auto nykäisee itsensä rivakasti eteenpäin.

Sitten on niitä pieniä kindereitä, jotka nyt vaan ei kulje. Tällainen perskärpänen Mini Cooper oli pyörinyt jo pidempään ja suoraan sanoen pelleillyt – Eli aina kun jono hidasti kaistalle tulleen esteen takia, tämän Minin kuljettaja kiihdytteli täysiä ja puikkelehti jätetyiden turvavälien avulla eteenpäin. Kun taas kiihdytettiin kunnolla, niin sehän jäi kuin seisomaan. Mini tuli muutaman kerran rinnallekin, ja oli niin polleaa. Hölläsin aina ja annoin tulla eteen.

Takanani oli 600 sarjan BMW, jonka kanssa olimme tulleet jo varmaan 70-80km samaan tahtiin. Ja edessä oli Octavia. Mini oli BMW:n takana. Seurasin sitä koko ajan, koska minusta se mitä sen kuski teki, oli yksinkertaisen typerää.

Ja yhtäkkiä näen että kaikilla palavat jarruvaloa ja vauhtia on minimissään se 145 km/h. Hyppäsin jarrulle ja löin hälärit päälle. Oli muuten vinkeä tunne kun kuulin että jotain huutaa ja tajusin, että ne ovat Audin pyörät asfalttia vasten. Taitaa tulla uusien renkaiden osto eteen…

Katselin mihin Octavia oli vetämässä jos se ei saa pysäytettyä ja tuumasin, että minä väistän sitten keskelle koska siinä näytti olevan eniten tilaa. Onneksi BMW takanani oli myös hereillä.

Mutta tarinan opetus. Mihin meni Mini? No keskikaistan nurmikolle ja kelasi punavalkoisia mailipylväitä kasan. Ylpeys ja leikkiminen moottoritiellä käy lankeamuksen edellä.

Mitä minulle kävi. Kahvit lähtivät komeasti kaaressa keskikonsolista jalkatilaan. Olkapäähän tuli nirhauma kun turvavyö nykäisi kunnolla. Kaikki kamat lensivät pitkin ja poikin autoa. Ja kun pääsin motelliin, niin vedin heti parkkipaikalla vodkapullosta huikat.

Syykin selvisi paniikkiin. Rengas lähtenyt rekasta ja rekan perä tulessa ja paljon savua.

Hulluinta kaikessa oli, että kun kuskit olivat hetken kuivailleet hikeä ja viskelleet tavaroita takaisin paikoilleen, sama meno jatkui. Itsekin hetken hörpin vettä ja hölläilin ja sitten ei kun kaasu pohjaan ja taas menoksi.

• 957 kilometriä
• 98 km/h keskinopeus
• 10 tuntia kokonaisaika

Torstai 16.7 – Rekkarallia

Kymmenes ajopäivä. Nyt suuntasin Lodz:ista Varsovan ohi Liettuan Kaunasiin.

Puola on siinä mielessä paska maa, että ajat siellä mihin tahansa, niin reitti kulkee aina Varsovan kautta. Rekkahelvetti on jatkuvaa ympäri vuorokauden. Läpimenoliikennettä on paljon ja tietenkin 37 miljoonaa puolalaistakin tarvitsevat tavaraa itsekin. Kun päivitin tienpäältä kaikenlaista mitä Puolassa ajaessa tuli vastaan, moni varmasti luuli, että liioittelin. Mutta ihan oikeasti, mikään ei Puolassa yllätä.

Lähdin liikkeelle ennen kahdeksaa, mutta kyllä sitä kolaria siitä huolimatta oli onnistuttu tekemään hidasteeksi. Menee muuten farkkukin kuutioksi, kun törmää rekan perään. Siis niin kamalan näköistä, lieko jäänyt henkilöautossa ketään henkiin.

Varsovan ohitus sujui kohtuullisen hyvin, mutta vihani sen kehäteitä kohtaan vain kasvoi. Liittymiin syöksytään ja niistä syöksytään kuin formuloissa. Ainut keino on vain pitää itse se oma kaista ja ajonopeus ja luottaa että paikalliset kamikaze-kuskit eivät tule syliin.

Tietyömaiden osuus oli aivan minimaalinen tällä reitillä ja vain ja ainoastaan 20 km pätkä tietä 671 meinasi hajottaa auton. Kun väisti vastaantulevaa, piti olla tarkkana ettei pohja ota kiinni, koska se tie vietti niin paljon alaspäin ja puolet päällysteestä puuttui tai oli muruina.

Näin myös sellaisen ihmeen kun rekkojen ketjukolarin. Ennen Liettuan rajaa (joka oli ihan tukossa Puolaan päin), oli kolme rekkaa kasassa. Enpä ole ennen moista nähnyt.

Juuri ennen Kaunasia iski kamala rankkasade. Vesisade on minulle aivan no-no. En tiedä mikä siinä pelottaa minua niin kamalasti, mutta tulee ihan tuskanhiki ja hulluna laitan kaikkia sumuvaloja päälle ja hissuttelen 70-80 km/h. Rekat vetivät ohi, mutta minkäs teet. Niitä harvoja asioita joita pelkään ajaessa – vesiliirto

• 550 km
• 6:41 tuntia kokonaisaika

Perjantai 17.7 – 22 tuntia tien päällä

Yhdestoista ajopäivä. Autolla Alpeille idea ei tänään enää tuntunutkaan niin hyvältä. Aamu alkoi klo 3:30 reippaalla palohälytyksellä. Ensin käänsin kylkeä, mutta sitten ovea hakattiin siihen malliin, että päättelin hälytyksen olevan aiheellinen. Vähän kuumotti kipittää portaita alas vain hätävalojen valaistessa ja savunhajua ilmassa. Minulla on aina tapana pakata käsilaukku ja reppu illasta valmiiksi. Jos/kun tulee lähtö, ei mene aikaa pakkaamisen. Villatakki ja meikkipussi jäivät huoneeseen. Noh, uusia saa.

Pohdin pimeässä yössä tilannetta ja totesin, että menisi tunteja ennen kuin huoneeseen pääsisi. Paras oli jatkaa matkaa. Ensin ajoin 567 km Kaunasista Tallinnaan, johon meni 7 tuntia. Nämä olivat ehdottomasti tylsimmät tunnit ja kilometrit koko reissulla. Tuntui että sai joka huoltamolla olla ostamassa kahvia. Ja tietenkin satoi. Vihaan sateella ajamista.

Johtuen jäätävän hitaasta liikenteestä tuli kiire Tallinnan lauttaan. Ostan lauttaliput aina ihan viimetingassa, kun näen miten matka etenee. Niin kiire ei silti ollut, etteikö Super-Alkossa olisi ehtinyt lastia ostaa.

Lautta oli Helsingissä klo 18, mutta vielä klo 18:40 olin Kalasataman tienovilla. Kiva härdelli siellä siltojen ym. takia. Pitkään arvoin miten ajan Ouluun, mutta koska ajo kulki, niin ajattelin että en mihinkään pysähdy vaan suoraan Helsingistä Ouluun 618 km.

Kotona Oulussa ajassa 1:03

• 1185 km
• Helsinki – Oulu keskinopeus 98 km/h
• 6,4 l/100 km keskikulutus
• n. 22 tuntia kokonaisaika

Mitä maksoi autolla Alpeille reissu?

Tiemaksut ja tarrat

• Saksan ympäristötarra 5 euroa
• Sveitsin moottoritietarra 40 euroa
• Itävallan moottoritiemaksu 9,50 kymmenen päivää
• Tsekin moottoritiemaksu 25 euroa
• Muut moottoritiemaksut yhteensä 99,5 euroa
• Juutinrauman silta 64,28 euroa
• Ison-Beltin silta 34,19 euroa
• Parkkimaksut 25,55 euroa

Yhteensä: 303 euroa

Hotellit yhteensä: 617 euroa

Lautat yhteensä: 330 euroa

Diesel yhteensä: 898 euroa

---

Koko reissu: 2148 euroa

Ajetut kilometrit: 7014 km