Tämä matka -blogin tarina – Onneksi aloitin.
Tämä matka -blogin tarina | Olipa kerran, kauan kauan sitten, kiireetön ihminen. Runous, musiikki ja hyödylliset harrastukset kukoistivat. Kodissa oli kauneutta ilman filttereitä, lapset söivät lähiruokaa, ja ihmisellä oli aikaa ihmetellä maailmaa ilman tarvetta jakaa sitä kenellekään. Kaikkialla leijui seesteinen riittävyyden tunne, ja aina oli aikaa vain seisahtua ja katsella maailmaa ilman kameraa.
Sitten hän päätti ryhtyä bloggaajaksi.
Loppu on historiaa – ja sisältöä.
Miten blogi sai alkunsa?
Tämä matka -blogi syntyi aikanaan halusta tallettaa kahden ihmisen matkamuistoja – minun ja Tepon. Teppo oli paitsi rakas aviomies, myös loistava matkakumppani. Nautiskelija, suuri musiikin ystävä ja kosmopoliitti kulkija. Hän ei aina jaksanut oikolukea tai kirjoittaa, mutta ajoi kyllä minne tahansa – vaikka keskelle aavikkoa pyynnöstäni.
Muistan yhä selvästi, kuinka kirjoitin ensimmäiset jutut vuosina 2010–2011 – ja julkaisin ne. Muistan sen tilan ja tunteen. Kuinka jännittävää se silloin olikaan.
Mistä blogin nimi tulee?
Tämä matka on Eeva-Liisa Mantereen läpimurtoteoksen nimi vuodelta 1956 – ja blogin nimi on suoraan lainattu siitä.
Mantereen runot eivät ole kevyttä tai hilpeää luettavaa, eikä niiden tarvitsekaan olla. Jossain taustalla, blogin rivien välissä, soi toisinaan myös tuo tumma, väreilevä sävel.
Mitä tekisin, varjot pitenevät, kohta on syksy.
Talvi häätää minut kohta, yöt ovat koleat.
Muistan lumen tuoksun, kun näen valkean kukinnon,
joka käpertyy ja häipyy kuin liekki valossa.
Mutta vielä on ääniä ja valoa, linnut hälisevät aamuisin.
Väräjävä veneeni lähtisi, minne menisin tässä tuulessa…
Tämä matka -blogin tarina. Miten blogi on kehittynyt ajan saatossa?
Paikoilleen jämähtäminen ei kuulu ihmiselämään – eikä varsinkaan blogeihin.
Blogialusta on vaihtunut muutaman kerran, teema vielä useammin. Kirjoittajanakin olen, toivottavasti, kehittynyt. Punastellen katselen ensimmäisiä juttujani ja klikkailen niitä yksityisiksi…
Alussa mietin: Lukisiko näitä kukaan? Entä jos joku kommentoisi? Pitäisikö blogilla olla Facebook-sivutkin?
Jep. Kyllä näitä lukee joku muukin kuin äiti ja kaksi kaveria. Yli kolme miljoonaa sivulatausta ja reilut kymmenentuhatta kommenttia myöhemmin sen jo uskoo. Somealustojen määrä on moninkertaistunut. Nykyisin jaan blogin sisältöä myös Instagramissa, TikTokissa ja Thredsissa.
Olen oppinut, ettei pelkkä fiilistely, keskinkertaiset kuvat ja minäminäminä-asenne kanna pitkälle.
Fakta, laadukkaat kuvat ja kokemusperäinen, jotain itsestäänkin antava kerronta – se yhdistelmä kiinnostaa.
On päästävä lukijan iholle. On uskallettava riisuutua itsekin.
On annettava lukijalle syy jakaa oma kokemuksensa – minun kokemukseni rinnalla.
On kerrottava, että lukija on tärkeä. Ja luotava tarve palata takaisin.
En enää ajattele blogia erillisenä kehityskohteena.
Se kasvaa, jos minä kasvan.
”Rakas joulupukki ja jumala antakaa mulle parta, SUP-lauta, aikuisten värityskirja, haalistunut parisuhde, allerginen lapsi, perintöartek, berliinikytkös, lukupiiri, pipolätkäjoukkue ja harmiton perinnöllinen sairaus. Haluaisin näes perustaa suositun blogin.” – Antti Holma
Mitkä ovat olleet blogin merkittävimpiä taitekohtia?
Yksi käännekohta oli päätös ottaa mukaan myös eettisesti painavampia aiheita. Halusin kirjoittaa asioista, joihin matkailija voi vaikuttaa omilla valinnoillaan – ja nostaa esiin myös kulttuurien ja matkailun varjopuolia. Tuntui tärkeältä kertoa asioista, jotka ovat meille vieraita, epämiellyttäviä, jopa vastenmielisiä – mutta silti totta.
Toinen päätös oli tuoda blogiin myös poliittista sisältöä. Lopulta sen osuus jäi kuitenkin melko vähäiseksi – blogi ei koskaan oikein löytänyt paikkaansa poliittisen viestinnän välineenä.
Blogi saattoi pelastaa mielenterveyteni.
Hyvää blogia kirjoitetaan aina elämänmakuisesti – ja sydänverellä. Sen tarina kulkee mukana elämän eri vaiheissa. Rehellisesti, ilman kaunistelua.
Yksi tärkeimpiä päätöksiä oli jatkaa bloggaamista Tepon sairastumisen jälkeen. Keuhkosyövästä, sen diagnostiikasta ja siihen liittyvistä toimenpiteistä oli melko vähän kokemusperäistä tietoa olemassa. Tiedon tarve on kuitenkin valtava, etenkin juuri sairastuneen kohdalla. Teppo toivoi, että hänen kokemuksensa auttaisivat muita samassa tilanteessa olevia.
Kirjoittaminen auttoi myös minua itseäni selviämään tilanteesta edes osittain selväjärkisenä seuraavaan päivään. Kun kirjoitin asiat sellaisina kuin ne itse koin, pystyin samalla hyväksymään jollakin tasolla epäselvyyden ja epävarmuuden, johon olimme ajautuneet.
Oli yllättävää huomata, miten luontevasti terveyttä käsittelevät tekstit löysivät paikkansa blogista. Sain valtavasti kannustusta ja lohtua lukijoilta. Kiitos siitä. Voisi sanoa, että blogi luultavasti pelasti mielenterveyteni. Kun kokemuksia kävi yksityiskohtaisesti läpi, ne ikään kuin menettävät pahimman teränsä. Toiset tekevät tätä terapiassa puhumalla, minä terapioin itseäni näppäimistön kautta.
Kirjoittamista tuskasta ja toivosta riitti. Lopulta Teppo menehtyi loppuvuodesta 2020 aivoihin levinneet keuhkosyövän runtelemana. Toivon kohtaavani hänet vielä jossain päin tätä suurta ja selittämätöntä maailmankaikkeutta. Puin Tepolle reissuvaatteet päälle ja laitoin vielä passin ja aurinkolasit mukaan arkkuun. Tiedä missä hän jo matkailee.
Tauko kirjoittamisesta.
Jaksoin kirjoittaa kesäkuuhun 2021 saakka, mutta sen jälkeen tuli jonkinlainen stoppi. Sanat loppuivat, tai ehkä vain merkitys niiden takana. Koko vuosi 2022 meni edelleen toipuessa – ei varsinaisesti surussa rypien, vaan enemmän suunnattomuutta pyöritellen. Matkustin kyllä, ja näin paljonkin, mutta en tuntenut tarvetta tai halua jakaa mitään. Oli ikään kuin koko kertomisen palo olisi hetkeksi sammunut.
Vähitellen aloin taas muistaa blogin olemassaolon. Kirjoittamisen ilo ja into palasivat, ensin varovasti, sitten yhä vahvempana. Nykyisin kirjoitan ehkä hitaammin ja harkitummin. Sanat eivät enää synny kiireessä tai pelkän julkaisemisen tarpeesta, vaan halusta sanoa jotakin, joka kestää lukemisen.
Juttujen pituus on kasvanut – teksti saa viedä aikaa ja tilaa. Lyhyemmät hetket, nopeat huomiot ja kevyemmät kuvat löytyvät nykyään muualta: Instagramista, blogin Facebookista tai vaikkapa ihan henkilökohtaisilta Facebook-sivuiltani.
Mukana uusi reissukaveri.
Pitkään kuljin yksin, sitten uudenlaisessa elämänvaiheessa, uusin silmin. Nykyään vierelläni osalla reissuista on Pete. Hän on tarkka, analyyttinen ja muutoksista hermostuva, mutta myös sinnikäs, utelias ja tahtova. Epämukavuus tai epävarmuus eivät ole hänen lempisanojaan, mutta nykyisin ne lausutaan jo ilman irvistystä. Ja ennen kaikkea: hän yrittää. Se riittää.
Tämä on minun matkani – Tämä matka.
Maailma muuttuu, niin myös matkaaja. Mutta rakkaus liikkeellä olemiseen – se säilyy.
Tämä on minun matkani – Tämä matka.
Tämä kirjoitus sai alkunsa osana #Blogisitarina-haastetta syyskuussa vuonna 2015.
Sen ideana oli kertoa oman blogin tarina: miten kaikki alkoi, kuinka blogi on kehittynyt ajan myötä ja mitkä hetket ovat olleet käänteentekeviä.
Kymmenessä vuodessa on muuttunut paljon – sekä blogi että minä itse.
Nyt oli aika päivittää tarina tähän hetkeen.
Tervetuloa mukaan matkalle, joka jatkuu yhä.
44 comments
Huikean paljon mahtuu näihin kymmeneen vuoteen sinulla juttuja, niin blogin osalta kuin muutenkin. Täytyy ilman muuta jossain vaheessa pyrkiä itsekin kirjoittamaan vastaava juttu, mutta ihan heti sille ei ole aikaa.
Näitä #Blogisitarina -juttuja on ollut kiva lukea. Hassua, miten sitä aloittaa niin pienestä autuaan tietämättömänä siitä, millaiseen kyytiin sitä hyppääkään kun ensimmäisen postauksen naputtelee!
Matkablogeja on monenlaisia, niin kuin kirjoittajia. Se minkä kerroit tekevän blogista hyvän, pitää hienosti paikkaansa. Oma blogisi on yksi sellaisista!
Minäkin arvostan faktoja paljon enemmän kuin sellaista ”kiva paikka, tykkäsin, kannattaa mennä”-tyyppisestä löpinästä. Fiilistely toimii jos kirjoittaja osaa asiansa.
Tämä Matka-blogia pidän monesti ensisijaisena faktapaikkana, jos jostain kohteesta kiinnostaa joku tietty juttu. Aika hyvin onnistunut mielikuvan luominen siis. 🙂
ei tyyppisestä löpinästä vaan tyyppistä löpinää*
Fiilistely on ihan hyvä juttu joskus, mutta tosiaankin, pitää olla myös jotain asiaa. Tyyli: heräsin, söin, join, kävin katsomassa jotain, palasin hotellille, nukuin, heräsin, söin, join jne. ei vaan kanna pitkälle.
Yritän kyllä tosissani tarkastaa, että faktat on oikein. Ja jos töppään, niin onneksi lukijat ovat valveutuneita, ja huomauttavat siitä heti!
Kiitos : )
Mielenkiintoista lukea sun pohdintaa siitä, millä fiiliksellä kirjoitat blogia nykyään! Sä kuitenkin selvästi kirjoitat otteella, joka monia ihmisiä kiinnostaa, ja kiva kuulla, kuinka paljon sen tyylin takana on harkintaa.
Jokaisen blogin kirjoittajalla on se oma virtuaalinen käsialansa, josta lukijat joko pitävät, tai sitten eivät.
Kysyn aina itseltäni, kiinnostaisiko minua itse lukea kirjoitukseni. Jos se tuntuu lätinältä, siinä ei ole mitään kulmaa, eikä mitään tietoa, en julkaisi. Hetken kun miettii, niin se ”pihvi” löytyy jostain, ja tekstin voi pienillä muokkauksilla saada paljon paremmaksi.
Ihania kuvia susta! Mielenkiintoista on ollut lueskella näitä blogien taustatarinoita. Toi onkin tosi tärkeetä, että blogi antaa paljon myös itselle. Vaikka postauksissa toki lukijaakin pitää ajatella (jos haluaa menestyvän blogin päiväkirjan sijaan), niin tärkeää on tehdä siitä myös omannäköisensä alusta, jonne tarvittaessa purkaa mieltään. Oon ihan samaa mieltä, että vaikeista asioista kirjoittaminen auttaa.
Enpä nyt tiedä noista kuvista…. : D
Niin kauan kuin blogi ei ole täyspäiväinen työ, niin sen etenkin tulee olla motivoivaa ja hauskaa kirjoittaa. Toki myös ammattibloggarin kirjoituksista tulee tulla läpi henkilö itse, ei vain pelkkä siloiteltu pinta.
Jos asioista ei kirjoitettaisi, vaan niitä haudottaisiin vaan hiljaa mielessä, maailma olisi vieläkin hankalampi paikka elää.
Tämä aihe on mulle juuri todella ajankohtainen sillä olen panostamassa blogiin enemmän ja irtauttamassa sen nykyisestä ”henk.koht blogista” matkailublogiksi. Pohdin aihealueita, rajauksia ja erityisesti blogin nimeä joka on osoittautunut todella vaikeaksi keksittäväksi. Tärkeää on, että blogi on juuri sellainen kuin sinä itse haluat – se on sinun blogisi ja sitä lukee ne jotka haluavat lukea sinun kirjoittamaa tekstiä – that’s it!
Juu, kyllä oman bloginsa kanssa pitää olla sinut. Blogi ei voi olla ”keinotekoinen”, tai se on hyvin nopeasti myös hengetön. Moni hyväkin blogi on hiljalleen valunut persoonattomaksi ja jotenkin liian ammattimaisesti tuotetuksi. Silloin niitä ei enää jaksa seurata. Jos jo otsikosta huomaa, että kaikki on viimeisen päälle optimoitu ja suunniteltu, niin ei vaan jaksa lukea.
Blogin nimi….Huoh. Niin vaikeaa. Ja kun kovin montaa kertaa sitä ei kannata vaihtaa : )
Aloituskappaletta ovat monet kehuneet, niin kehun sitten minäkin, silläkin uhalla, että olen ihan tylsä!
Muita elämään liittyviä asioita kuin matkustaminen (tai meillä aikaisemmin purjehdus) olen ajoittain miettinyt muutaman sekunnin murto-osan verran (tai vähän pitempäänkin), mutta olen aina tehnyt valinnan pysyä kulloisessakin teemassa – ja toisaalta pitää kipeimmät yksityiselämän kuviot poissa blogissa, jotenkin, omalta kohdaltani ainakin, vierastan tietynlaista sosiaali- tai sairaustirkistelyä, mutta toisaalta tietysti sellaisille jutuille on kysyntää. Mutta omalta kohdalta en olisi halunnut, että pari ensimmäistä hakutulosta netistä kertoisivat, että olen sairastanut sitä tai tuota.
Mukavaa, että alkukappale kolahti!
Tepon keuhkosyövästä kertominen ei ole mikään tirkistelyportti elämäämme. Se on ”tirkistelyportti” keuhkosyöpään.
Emme mitenkään koe asiaa hävettävänä tai salattavana.
Moi! Pitää yrittää pitää blogaus aisoissa 😉
Se on vaikea laji ja paha lupaus ; – )
Antti Holma tietää, mitä tarvitaan että blogista tulee suosittu. Minulla on asiat vähän heikosti kun minulla ei ole mitään mainituista. Ei kun hei: mulla on perinnöllinen kyvyttömyys käsitellä punajuuren punaista pigmenttiä, laskettaisko se harmittomaksi perinnölliseksi sairaudeksi? Saisko sillä lisää lukijoita? 😉
Tämäkin on ollut mielenkiintoinen haaste, oma vastaava postaus on työn alla. Mutta on ollut hieman miettimistä mun 9 kk ”vanhan” blogin taitekohdissa 😀
Heh : )
Kyllä minusta sä voisit alkaa ensin puhumaan jostain mystisestä, ja ehkä mahdollisesti vakavastakin sairaudesta, ja sitten hiljalleen kehitellä siitä draamankaarta. Lähtisi lukijmäärät nousuun varmasti.
Ja voi sitä ilon ja onnen määrää, kun paljastuisikin lopulta useiden tutkimusten ja vastoinkäymisten jälkeen, että kyse olikin sinällään melko vaarattomasta, mutta ehdottomasti arkea haittaavasta ja kokoajan huomioitavasta geenivirheestä, joka on todella harvinainen!
Jos tuo ei auta, niin ota kissanpentu.
”Kaikkialla leijui seesteinen riittävyyden tunne ja aina oli aikaa vain seisahtua, ja katsella maailmaa ilman kameraa. Sitten tämä ihminen päätti ruveta bloggaamaan, ja sen pituinen se.” Aamen. Mitäpä siihen muuta lisäämään – vaikkei homman kanssa edes olisi kovin tosissaan, niin ei tarvitse ainakaan miettiä enää, mitä tekisi jos on vapaa-aikaa!
Ei tosiaan tule vapaa-ajan kanssa ongelmia. Jos joskus oli tilanne, että sitä vaan istahti sohvalle miettimään, että millehän alkaisi, niin ne ajat ovat olleet ja menneet. Koko ajan voisi väkertää tekstin ja kuvien kanssa.
Mutta hauskaa tämä on!
Tästä tuli mieleen, miten harmillista on, että monet bloggaajat on siirtyny pintapuolisempaan bloggailuun ilkeiden kommenttien vuoksi. Ilmiö taitaa olla yleisin lifestyleblogien maailmassa, mutta harmillista se on silti. Vähän taisi mennä aiheen ohi, mutta rivien välissä tämä siis tarkoitti kiitosta siitä, että jotkut vielä uskaltaa kirjoittaa myös niistä vaikeemmista asioista 🙂
Kiitos : )
Mitä mieltä on kirjoittaa, jos ei samalla haasta myös itseään. Siinä tuskin kehittyy.
Kyllä itselle on tärkeä voida kirjoitta (ja myös lukea) aiheesta kuin aiheesta!
Kuten itsekin sanoit, fiilistelyllä ei pääse pitkälle – ellei sitten satu olemaan poikkeuksellisen taitava siinä. Juttusi ovat aina viimeisteltyjä ja faktapitoisia, niitä on ilo lukea. Myöskin nuo kantaaottavat postaukset ovat tosi jees, ja kiinnostavaa on myös lukea noita terveyttä käsitteleviä juttuja minulle normaalista poikkeavasta näkökulmasta (olen alalla), vaikkakin syy niiden kirjoittamiseen on suoraan sanottuna ihan perseestä.
Kiitos!
Olen tosi ilahtunut, että nämä kantaaottavat, sekä terveyttä käsittelevät jutut ovat istuneet blogiin hyvin, ja tuoneet paljon uusia lukijoita. Niiden kirjoittaminen on selkeästi työläänpää, kuin huitaista vain joku juttu, jostain Italian pikku kylästä. Silti siihen kylä juttuunkin yritän aina löytää jonkun kulman historiasta tms.
Näitä tarinoita on kiva lukea ja joka kerta huomaa, että oppii blogin kirjoittajasta jotain aivan uutta. 🙂
Kiitos : )
Samaa mieltä kuin Erja, aivan ihana aloitus tekstilläsi! Näinhän se on: bloggauksesta tulee helposti intohimo, joka on myös aikamoinen aikasyöppö.
Tämä ei vie pikkurilliä, vaan koko käden : )
Näitä tarinoita on kiva lukea, etenkin kun pääsee hieman syvemmälle kirjoittajan ajatusmaailmaan kiinni. Oma blogi on vielä aivan lapsenkengissä, mutta hyvin samakaltaisia ajatuksia sitä on omassa päässäkin joutunut pyörittämään.
Kiitos : )
Osuva tuo alkukappale, tosin minä aloitin bloggailun esikoisen syntymän aikaan, eli lapsiparkani eivät ole koskaan saaneet elää ”normaalia lapsuutta” ;).
Voi meidän lapsiparkoja : D
Mukavaa, että tämä Kototeko-blogin Sannalta koppaamaani haaste innosti mukaan monia matkabloggaajiakin, joista monella tuntuu blogi alkaneen tarpeesta pitää matkapäiväkirjaa.
Blogi on kirjoittajansa näköinen ja sen kuuluukin elää mukana elämänmuutoksissa.
Onnea myös blogin tulevaan matkaan!
Tämä on kyllä ollut hyvä ja järkevästi mietitty haaste. Ei ole väliä mikä blogi on kyseessä, koska kysymykset sopivat kaikille.
Kiitos!
Istuskelen Bergamossa, kuuntelen kirkonkellojen pauhua, kirjoittelen omaani ja luen toisten postauksia. Aika usein mietin, että voisinhan tämän ajan matkalla ja kotona muuhunkin käyttää… Mutta jostain vain kumpuaa kirjoittamisen pakko, mutta rajaan sen matkustamiseen. Oman blogini tarina olisi kai se, että en halunnut enää tunkea kaikkea matkajuttua Facebookiin, kun ei se kaikkia kavereitakaan kiinnosta. Nyt onneksi huomaan sen kiinnostavan ihmisiä oman tuttavapiirin ulkopuolella.
Ajattele nyt. Jos et pitäisi blogia, ei mekään tunnettaisi, ja en tietäisi sun Italian reissusta yhtään mitään : )
Hauska lukea tarinaa takana ja mietteitä.
Tämä haaste saavutti meidät jo jokin aika sitten, mutta on listalla toteutettavien joukossa… noin 30 muun postauksen kanssa. Vielä jossain vaiheessa. Onhan tuota. Aikaa.
– Gia
Sun postauksesi oli kyllä timanttinen.
Sinun blogia on ilo seurata. Onneksi siis aloitit! 🙂
Kiitos Virpi!
Kiva oli lukea blogisi tarina. Ihana tuo Pain keinu, vähän kyllä kelpaisi keinua tuossa. Myös tuo Nevadan maisema pysäytti, ehkä joskus pääsen katsomaan samaa maisemaa.
Kyllä tosiaan tuonne Pai:hin voisi mennä keinuttelemaan koska tahansa uudestaan : ) Oli ihana paikka. Tai oikeastaan kaikki nuo paikat on!
haaste otettu ilolla vastaan 🙂 samaistuin niin moneen mainitsemaasi juttuun ja tuo aloituskappale on kyllä ihan timanttia 🙂
Odotan postausta 🙂