Ruska Laukka ja Hilma Huoleton
”Reipas Hilima on vuonna 2006 syntynyt 150cm tukeva suomenhevostamma, joka on tukka hulmuten lähdössä päivän koitoksiin, välillä vähän liiankin suurella tohinalla. Itsellinen tamma ei laumassa jää kenenkään jalkoihin”. Näin kerrotaan Ruska Laukka tallin kotisivuilla. Jälkikasvuakin Hilma on ehtinyt saada yhden orivarsan verran.
Koska viimeisestä ratsastuskerrastani oli ainakin 15 vuotta, minun ja tamman kohtaaminen ei ollut kovinkaan luonteva. Hilma katseli minua pitkän otsaharjan alta kohtuullisen kyllästyneen näköisenä. ”Jaa, että tällainen tapaus tänään”… Minä taas katselin hevosta epäluuloisena. Se näytti, ei nyt isolta, vaan jotenkin kamalan raskastekoiselta.
Satulasta ongelma
Hilmalla oli selässään tietenkin yleissatula, ei lännensatula. Tiedättehän eron. Toinen on jakkara, toinen nojatuoli. Mielikuvissani olin ankkuroinut oman leveän takamukseni tiukasti satulan syövereihin, ja ajatellut pitää nupista kiinni jos pelottaa. No nyt rupesi heti pelottamaan.
Jalustimet säädettiin oikean pituiseksi Hilman samalla pyöriessä touhukkaasti ratsastuskentällä, ja minut saatiin selkään vähemmän notkeasti lavan kautta. Katselin Matkakuume -blogin Gia:n alleen saamaa ylirauhallista terapiahevosta melko kateellisena. Itselläni oli tunne, että maan vetovoima kutsui jotenkin holtittomasti.
Satula tuntui aivan järkyttävän liukkaalta toppahousuja vasten. Hevonen itse aivan älyttömän leveältä. Tuli tunne, että jalkani vain sojottavat sivulle. Ruska Laukan omistaja Sanna sai ”muutamaan” kertaan ohjeistaa minua, ennen kuin meno alkoi olla sillä tasolla, että metsäpolulle kehtasi lähteä.
Kun lopulta löysimme yhteisen sävelen Hilman kanssa, meno oli huoletonta, kuten oli luvattu. Ainoastaan, kun yritin kaivaa kännykkää taskusta kuvatakseni, Hilma viestitti samointein, että kannattaa keskittyä nyt vain siihen ratsastamiseen, ja jättää somehäröilyt ja blogikiemurat muuhun ajankohtaan. Että tällä ollaan nyt rentoutumassa – Ei suorittamassa.
Onneksi Gia sai otettu myös satulasta kuvia. Niitä löytyy lisää hänen Instagram-tililtään.
Kaunista, niin kaunista
Ensimmäinen kymmenminuuttinen meni oikeastaan vain itsensä asemointiin. Kun sitten rupesin katselemaan ympärilleni, näkyi ah niin kauniita lumen huurruttamia puita, ja valkoinen maa. Reitti kulki yksityisillä metsäteillä, pelloilla ja metsässä. Yllättävän jyrkkiin ylä- ja alamäkiin Sanna uskalsi ryhmän viedä.
Hilmaa ärsytti mennä kuraisista kohdista, ja kaikenlainen syötävä kiinnosti sitä kovasti. Muuten heppa oli kyllä tasaisen varma tallustaja. Oikeastaan omaksi huoleksi jäi pitää se vain riittävän kaukana puiden rungoista. Hevonen kun ei itse tietenkään tiedä missä ratsastajan polvet kulkevat, vaan se menee siitä mistä itse mahtuu.
Paljon vaihtoehtoja ratsastukseen
Reilun tunnin ajan kiersimme maastossa, ja Sanna kertoili mitä kaikkea muutakin voisi tehdä. Maastoratsastuksen lisäksi tarjolla oli esim. vaellus porotilalle tutustumaan poroelinkeinoon. Eli jos poroja haluaa päästä rapsuttelemaan ja ruokkimaan, niin tuohan on vallan mainio vaihtoehto.
Eripituisia retkiä on tarjolla vaikka kuinka paljon, ja niihin voi liittää tutustumisen Kuusamon viimeiseen kyläsepänpajaan tai vaikka kahvittelun nuotiolla. Talvisin on mahdollisuus rekiajeluun koko perheen voimin, tai miten olisi kuutamovaellus. Tietenkin tilalla on tarjolla osaaville ratsastajille myös tunteja ja kursseja.
Maastoretkien kesto on tunnista puoleentoista. Hinnat 30-45 euroa. Vaellukset esim. porotilalle taas kestoltaan 1,5-3,5 tunnin väliltä, ja hinnat 75-120 euroa. En tiedä tarkkaa hintatasoa, mutta minusta tuo kuulostaa hyvin maltilliselta hinnoittelulta. Lisää hintoja ja vaihtoehtoja täältä.
Ruska Laukka -tallilla pääsee helposti taksilla, jos omaa autoa ei ole käytössä. Matka Rukakylästä kestää noin 20 minuuttia suuntaansa.
Kipeä takamus
Kauniista maastosta huolimatta ratsastus rupesi hiljalleen tuntumaan melko tuskaiselta touhulta. Helpottuneena valuinkin lopulta hevosen selästä alas maanpinnalle. Sanna lohdutti minua sanomalla, että olin selvästi ratsastanut oikeassa asennossa, kun kerran takamuksen luut olivat kipeytyneet.
Totta tai ei, niin ostin kyllä ajatuksen heti. Tietenkin olin ylpeä, kun ilmeisesti olin onnistunut keikkumaan tunnin keskellä hevosta niin, että painoni oli jakaantunut tasan molemmille istuinluille. Peppuni tosin oli aivan älyttömän arka monta päivää, ja Teppo sai lähestymiskiellon hetkeksi.
Venni <3
Tilalla on parisenkymmentä hevosta, mutta yksi oli kyllä yli muiden. Venni! Ikuisesti nuorineiti Venni on minishetlanninponi, jolla on säkäkorkeutta paljon alle 80 cm. Terveellä itsetunnolla varustettu neito kulkee omia teitään ja ulkoilee irti pihapiirissä. Älä nyt Venni suutu, mutta muistutit enemmän koiraa tai porsasta, kuin ponia.
Eiköhän ruveta virittäytymään pikkujoulujen tunnelmaan Vennin tavoin.
PS: Joku hevoshullu voisi nimetä nämä kuvissa esiintyvät hevoset, koska itse hukkasin jo niiden nimet ja rodut.
4 comments