Sanotaan, että naisen ja autiomaan välillä on yhteys. Että autiomaa on kuin naisen sielu: ääretön, aluton, loputon ja ajaton. – Paulo Coelho
Tämä on Wadi El Gemal National Park – Kamelien laakso
Olen noussut aamulla klo 0400 ja matkannut 100 kilometriä Egyptin Marsa Alamista kohti Sudanin rajaa. On vuosi 2014 ja Egyptin turistitoimisto ei haluaisi eurooppalaisten vierailevan tällä alueella. Liikaa riskejä. Matkanjärjestäjällämme on kuitenkin lupa retkeen Wadi El Gemal National Parkin alueelle.
Näissä Wadi El Gemal National Parkin maisemissa kulkevat beduiinien lisäksi salametsästäjät. Vartijat ovat juuri saaneet kiinni joukon, joka yritti kuljettaa alueelta pois 150 elävää haukkaa. Rikkaat arabit saapuvat tänne ampumaan eläimiä liikkuvasta autostaan. Aavikolla liikkuvat myös ihmiskauppiaiden luotsaamat kulkueet. Alue on laaja ja valvonta mahdotonta.
Nämä miehet rakastavat autiomaata
Luonnonsuojelualueen johtaja, Mr. Mohamed Gad on paikallisia. Yhdessä henkilökuntansa kanssa, hän käy raivoisaa taistelua säilyttääkseen alueen luonnontilassa. Korruptoitunut hallinto myisi mielellään luonnopuiston rannat hotelliyrittäjille, mutta alue on tähän asti säästynyt ”punatiilistä”, millä hotellirakennuksia täällä kutsutaan.
Ryhmästämme huolehtimassa on myös ympäristötutkija Mr. Razek Ahmed, sekä joukko kuljettajia ja vartijoita. Leppoisan ulkomuodon alla piilee voimakkaasti tuntevia miehiä, joiden puhe kiihtyy, kun puhutaan turismin hyödyistä ja haitoista. Turismia tänne halutaan, mutta vain sellaista, joka hyödyttää ympäristöä. Ekoturismi ja erilaiset vaellukset ovat tämän alueen tulevaisuus.
Nämä miehet ovat asuneet täällä aina. He ovat beduiineja, sekä eri bedžaryhmien edustajia. Länsimaisen mittapuun mukaan he ovat osin täysin oppimattomia. Jotkut eivät puhu edes egyptinarabiaa, vaan ainoastaan paikallista murretta. Heillä kaikilla on kuitenkin sama tavoite: suojella ympäristöä, jossa he ovat syntyneet.
Kun pyrimme paremmiksi kuin olemme, myös kaikki ympärillämme muuttuu paremmaksi. – Paulo Coelho
”How the hell the Romans knew how to find this place?”
Ei ole niin vaikeapääsyistä kolkkaa, ettei siellä joku olisi ollut jo aikojen alussa. Keskellä kuivinta aavikkoa sijaitsevat Emeraldi kukkulat. Kukkuloiden nimi kertoo ainutlaatuisista jalokivistä, joiden pehmeän, ruohonvihreän värin uskottiin lohduttavan kantajaansa.
Roomalaiset tulivat tänne Punaistamerta pitkin, mutta smaragdeja ei koskaan lähetetty samaa reittiä takaisin. Ne kuljetettiin sisämaitse Niilille ja sieltä kohti Aleksandriaan, ennen laivaamista Välimeren yli Roomaan. Kuumassa ja kuivassa ilmassa rakennukset ja kauppaväylä ovat säilyneet hyvin. Myös temppelit, jotka roomalaiset omivat orjuuttamiltaan egyptiläsiltä omille jumalilleen, ovat jäljellä.
Umm Kabussa, mihin smaragdeja tuotiin vuorilta alas odottamaan kuljetusta, kävelen kivimurskassa, jossa on kissankultaa ja kiviä, joiden vihreä väri paljastaa niiden sisältävän smaragdia. Poimin kappaleita käteeni ja ajattelen hetken olevani rikas. Mohamed murskaa kiven ja näyttää sisältä paljastuvaa smaragdia. Hän pudistaa päätään merkiksi, että kivi ei ole puhdas. En olekaan rikas, mutta poimin taskuuni silti muutaman kiiltävän kiven.
Matkanjärjestäjämme herra Ayman on innoissaan kuin pikkupoika ja hokee kerran toisensa jälkeen: ”How the hell the Romans knew how to find this place?”. Itse en ole enää kovin innostunut. On kuuma. On oikeasti niin kuuma, että ilma väreilee ympärilläni. Kaikesta juomastani vedestä huolimatta en enää hikoile. Mohamed vetäytyy rukoilemaan syrjään. Osa kuljettajista seuraa häntä.
Kahvista nauttivat kaikki
Lounaalla Muhamed keittää ryhmällemme kahvia paahtaen pavut hiilien päällä ja murskaten ne sitten huhmareessa. Hitaasti hän lisää mausteet; inkiväärin, kaardemumman ja sokerin mustaan kahviin, ja antaa kahvin rauhoittua. Vahva kahvishotti tarjoillaan pienistä kupeista aivan piripintaan kaadettuna.
Mietin, kuinka samanlaisista asioista ihmiset saavat mielihyvää ympäri maailmaa. Kahvin keittäminen täällä ja suomalaisessa metsässä on samanlainen rituaali. Mitä nokisempi pannu, sen varmemmin on keittäjä löytänyt oman tapansa. Varmaa on, että kahvi maistuu parhaimmalta, kun se on valmistettu nuotiolla.
Kun lepotauko on ohitse, kerätään puiden varjosta pois kaikki jäljet käynnistämme. Hiilet haudataan hiekkaan. Luonto suurien akaasioiden ympärillä näyttää koskemattomalta, vaikka tiedän, että täällä vieraillaan viikoittain. Kuten vanha beduiini ei vältämättä tiedä ikäänsä, ei akaasiankaan ikää voida tarkasti tietää. Ei ole olemassa vuosirenkaita joita laskea, sillä puu kasvaa vain silloin, kun sen kohdalle osuu sade.
Sinun täytyy rakastaa aavikkoa, mutta et saa koskaan luottaa siihen täysin, sillä se koettelee miestä jokaisella askeleella ja tappaa sen joka ei ole varuillaan. – Paulo Coelho
Muistoja muistojen viereen
Löydän maasta ruukun palasia. Niiden vieressä on säilyketölkkejä ja ajattelen keramiikan olevan nuorta. Opas, jonka tehtävänä on katsoa, että en liukastele alas kallioilta tai yllätä kiviä käännellessäni käärmettä päiväuniltaan, toistaa sanaa: romans, romans. Katson käsissäni olevia palasia ja koitan ymmärtää, että ne ovat 3000 vuotta vanhoja. ”Voinko ottaa ne?”, elehdin ja hän elehtii takaisin, ”Ota vaan”. On kuuma. Pieniä kärpäsiä on suussani ja korvissani kasvoja peittävästä huivista huolimatta. Tungen palaset kassiini, kissankullan ja ”smaragdien” sekaan.
Hotellilla tuijottelen saalistani hieman sekavin tuntein. Tajuan kyllä, että ruukunpalasia ei olisi saanut ottaa. Pitäisikö ne jättää hotelliin? Käärin palasten ympärille vessapaperia ja pakkaan ne reppuun. Kotona sijoitan ne vitriiniin hainhampaiden, täytetyn kaimaanin ja kilpikonnan viereen. Nekin ovat vanhoja, isoisäni matkamuistoja ajalta, jolloin matkailun merkitystä paikallisiin ihmisiin ja luontoon ei oltu vielä ymmärretty.
I dream of rain
I dream of gardens in the desert sand
I wake in pain
I dream of love as time runs through my hand – Sting
Mohamed
En ole tavannut Mohamedia tuon päivän jälkeen. Hän on kuitenkin edelleen ystäväni. Facebook-ystäväni.
Seuraan Mohamedin periksiantamatonta taistelua salametsästäjiä ja röyhkeää turismiteollisuutta vastaan. Katselen kuvia, joissa hän kiertää paikallisissa kouluissa puhumassa ympäristönsuojelun merkityksestä ja peukutan tilapäivitystä, jossa loukkaantunut gaselli voidaan viimein vapauttaa luontoon. Mikä tärkeintä, saan hänen kauttaan tietoa maan nykytilanteesta. Mohamed on minun linkkini Egyptiin, jossa sananvapaus ei ole niin yksinkertainen asia, kuin miltä se kuulostaa.
Luulen, että Mohamed ei välttämättä ole kovin kiinnostunut minun päivityksistäni. Hän peukuttaa silti tunnollisesti kaikkea, mikä liittyy lapsiini, syntymäpäiviin tai matkoihin Egyptin lähialueille. On kuitenkin yksi asia ylitse muiden, joka saa hänet syttymään sydämiin. Ja se on suomalainen lumi ja kuvat Lapista. En ole vielä hennonnut kertoa, että siinä missä hiekkakinokset aavikolla muuttavat vain muotoaan tuulessa ja auringossa, nämä lumikinokset sulavat kerran vuodessa pois.
Minussa ovat tuulet, aavikot, valtameret, tähdet ja koko maailmankaikkeus.
Meidät on luonut sama käsi ja meillä on yhteinen sielu. – Paulo Coelho
