Pohjois-Norja, minä ja Audi – yksin pohjoiseen

1,9K

Pohjois-Norja, minä ja Audi – yksin pohjoiseen.

Pohjois-Norja, minä ja Audi – yksin pohjoiseen | Ajatus lähti hetken mielijohteesta: mieleni teki Norjaan heinäkuun helteitä karkuun. Ihan vain minä ja Audi, kahdestaan. Hieman mietitytti yöpymiset autossa, pimeät tunnelit, vuoristotiet – ja mahdollisesti muutama himomurhaaja, jos rikossarjoihin oli uskominen.

Kerroin kotona suunnitelmasta. Mieheni reaktio oli: – “Koska sä muuten tuut takaisin? Mun auto pitää viedä alkuviikosta huoltoon.”

Vanhemman pojan reaktio taas: – “Ihan sama, kunhan oot kotona ensi viikon lopussa. Sä lupasit Audin mulle.”

Eli pääasia, että autot kiertävät aikataulussa. Minun turvallisuudestani ei herroilla ollut huolta. He lienevät jo tottuneet omituisiin päähänpistoihini.

Hyvin suunniteltu olisi puoliksi tehty, mutta nyt ei kiinnostusta riittänyt siihen.

Ennen reissua piti selvittää muutama käytännön kysymys: voiko autossa nukkua kymmenessä asteessa ilman, että herää nihkeänä? Miten estää kosteuden kertyminen, ilman että jättää auton käyntiin? Kaverit Facebookissa vakuuttelivat, että hyvin onnistuu nukkuminen ja huurua poistamaan hankin kosteudenpostajan auton jalkatilaan. En tiedä olisiko se kosteudenpoistaja ollut loppupeleissä edes tarpeen, mutta onpahan nyt siellä talvea vasten.

Lisäksi tuli pohdittua, miten saan pienen matkavedenkeittimeni toimimaan autossa, jossa on vain tupakansytytin ja 12V-liitäntä. Erilaiset invertterit ja adapterit eivät oikein innostaneet, joten ostin Motonetistä kokonaan uuden vedenkeittimen, jossa oli valmiina tupakansytytinliitos. Keitin lämmitti tarvittavat kahvi- tai noodelivedet 15 minuutissa, mutta isompaa määrää vettä en kyllä lähtisi tällä keittelemään. Ikävästi kävi ilmi, että auton takaosan 12V-liitäntä ei toiminut ja tupakansytyttimestä virtaa ei tule, mikäli moottoria ei pidä käynnissä. Ei siis mikään optimiratkaisu.

Vaatteiden tai hygieniatuotteiden heittely kestokasseihin vei 10 minuuttia. Pakkasin mukaan saman setin, millä lähden mökille. Myös eväät ja juomapuoli oli nopeasti hankittu. Tenkkapooo iski, kun Audin selkänojat eivät kääntyneetkään täysin alas. Asiaa tuli ihmeteltyä TikTokin puolella, mutta ongelma ei lukuisista ideoista huolimatta ratkennut. Takapenkki ei nouse pois, joten selkänojat jäävät hieman koholleen. Nukkumatilaksi muotoutui siis lievä ylämäki.

Laitoin auton pohjalle ensin makuualustan kaksin kerroin tasaamaan pohjan kaltevuutta, sitten paksun petauspatjan ja sen päälle vielä tukevan petauspatjan suojan. Menetelmä ei kuitenkaan toiminut erityisen hyvin, vaan heräsin joka yö valuneena alaspäin ja jalat kiinni takaluukussa. Kokeilin nukkua myös poikittain, mutta ei se tilannetta muuttanut. Lisäksi makuuksia olisi saanut olla enemmän, sillä nyt (prinsessa) olkapääni puutuivat kovalla alustalla. Onneksi mukana oli kaksi tyynyä, joten sain siitä sitten lisää pehmikettä alleni.

Pimennykseen voisi panostaa.

Auton pimennystä täytyy jatkossa vielä parantaa. Nyt kyseessä oli budjettiversioita: 4 € foliot tuulilasissa, takalasissa ja pikkuikkunoissa, jätesäkit etuikkunoissa, 9 € itikkaverkot (itikkatakki kokoa XL) takalaseissa (toimii loistavasti) ja kivet kiiloina takarenkaiden takana (oikeat on akkutilassa takakontissa kyllä). Ei ehkä kovinkaan Instagram-kelpoinen ratkaisu, mutta hoisi hommansa. Jatkossa kaikki pimennysfoliot ym. tulee saada sijoitettua auton sisälle. Ei ole mukava herätä, kun tuuli repii etulasin ulkopuolella olevaa suojaa.

Norjassa yön lämpötila oli jossain 12-16 asteen paikkeilla, joten kylmyydestä ei tullut ongelmaa. Enemmänkin alkuyöstä oli liian kuuma ja jouduin käyttämään mukanani olevaa tuuletinta. Vaikka takalasit olivat kokonaan auki, auto eristi yllättävän paljon. Kun aamulla avasi takaluukun, huomasi lämpötilaeron selvästi. Kaikesta pienestä säädöstä huolimatta nukuin silti hämmästyttävän hyvin autossa.

Älä saakeli lyö jarruja pohjaan, jos poro on puskassa.

Ensimmäinen pysähdys oli Rovaniemi. Joulupukkia ei näkynyt, joten matka jatkui. Inarissa alkoi “keskikaistan keinuttelijoita”, eli poroja olla ihan riittävästi tiellä.

Etelän vetelät tunnistaa Lapissa siitä, että ne on aivan fiiliksissä vilkuttamassa pitkiä joka hemmetin poron kohdalla. Poro puskassa – räpsräps. Poro pientareella – räpsräps. Poro tiellä – no tietty, RÄPSRÄPS.

Minusta vilkutteluraja menee suunnilleen Oulu–Koillismaa-akselilla. Siitä pohjoiseen alkaa alue, jossa poroja on S-marketin parkkipaikallakin. Eli ei siis mikään maailmanluokan havainto. Vilkuttelu pimeällä tai huonossa kelissä on tietenkin täysin ok – ja suotavaakin. Mutta keskellä kirkasta kesäpäivää jokaisen poron kohdalla ei mitenkään tarpeellista.

Autoilijoiden tulisi myös muistaa, että poron kohdalla ei tarvitse tehdä hätäpysäytystä ja ryömiä kuin etana. Riittää kun hieman höllää ja jatkaa matkaa. Talvella keskelle tietä jarruttavat turistit aiheuttavat liikaa peräänajoja.

Suomen puolella sain päälleni ukkosrintaman. Porojen lisäksi tielle loikki nyt hirviä. Hirvet tulivat eteen todella kovaa. Poro sen sijaan tulee jotenkin viistossa ja varovaisemmin.

Pohjois-Norja, Grense Jakobselv – maailman laidalla?

Ensimmäisenä varsinaisena kohteena ajoin Norjan itäisimpään kolkkaan, Grense Jakobselviin. Näätämön rajalta tänne on noin sata kilometriä, joista viimeiset 30 km melko möykkelikköä. Viimeiset 10 km kuljetaan hiekkatietä pitkin aivan Jakobselvan – eli Vuoremijoen – vartta. Joki toimii Norjan ja Venäjän välisenä rajajokena noin 24 kilometrin matkalta.

Päätepisteessä edessä avautuu laaja Barentsinmeri. Kylässä itsessään ei ole kuin pari taloa, hieno kirkko (ei auki) ja hiekkaranta. En nyt tiedä oliko järkeä ajaa 1,5 tuntia suuntaansa, mutta tulipahan käytyä.

Teen kohteesta oman postauksen myöhemmin.

Pohjois-Norja, Vuoreija (Vardø) ja Drakkar-Leviathan.

Matka jatkui Vuoreijaan (Vardø), jonne kuljetaan Vardö Tunnel -tunnelin läpi. Tunneli käy 88 metriä merenpinnan alapuolella, on lähes 3 kilometriä pitkä ja rakennettu 1982. Vuoreija on Norjan itäisin kaupunki ja se on idempänä kuin esimerkiksi Pietari tai Istanbul.

Yksi saaren kuvatuimmista kohteista lienee Drakkar-Leviathan, myyttinen merihirviö joka koostuu viikinkilaivasta, valaasta ja dinosauruksesta. Tarinan mukaan Drakkar nousi merestä ja jähmettyi Vardøn edustalle ottaen sen kansalaiset suojelukseensa ja näyttäen tuleville Vardølaisille tien takaisin kotiin

Drakkar–Leviathan jäi kuvaamatta lähempää. Paikka vaikutti… no, valitettavan unohdetulta. Opasteet olivat heikot, kulkupolut umpeen kasvaneet, ja paarmat sekä ampiaiset pitivät huolen siitä, etten eksynyt haahuilemaan liian kauas. Harmi sinänsä, sillä taiteilijakollektiivi GARP ja kuvataiteilija Vebjørn Sandin suunnittelema valtava puinen lohikäärmevene (pystytetty 2016) olisi ansainnut paremmat puitteet.

Pohjois-Norja, Steilneset – Noitavainojen muistomerkki.

Kävin myös Steilnesetissä, noitavainojen muistomerkillä. Louise Bourgeois’n ikuinen liekki ja Peter Zumthorin yli 125 metriä pitkä puurakennelma rannassa ovat vaikuttavia – ja hiljaisia. Liian hiljaisia.

Teos on rakennettu puupilareiden varaan, pressukankaalla katetuksi tunneliksi, joka on ankkuroitu vaijereilla kireäksi rungoksi. Rakenne elää tuulessa. Seinää koskettamalla voi joidenkin mukaan tuntea värinän, joka on kuin tulessa kärsivien ihmisten vapinaa.

Rakennuksen sisälle seinille on ripustettu 91 taulua, joissa on jokaisen tuomitun nimi, ikä, paikkakunta ja ote oikeuden pöytäkirjasta tunnustuksineen. Heidät tuomittiin noituudesta ja teloitettiin Vardøn alueella vuosina 1593–1692. Syytteeseen joutui 135, kuolemaan tuomittiin 91 ihmistä. Määrä on harvaan väkilukuun suhteutettuna Euroopan ennätys.

Kukaan ei voinut olla siellä sisällä. Sen näkee kuvista, jotka otin. Kun seisoin yksin tyhjässä rakennuksessa ja kehoni alkoi vaatia poistumista, ymmärsin, että tämä oli jotain muuta kuin tavallinen historiallinen kohde. Olen ollut monessa pahassa paikassa kuolemankentistä keskitysleireihin, mutta nyt jotakin oli toisin. En juossut, mutta en myöskään hidastellut poistumisen kanssa.

Ulkona käännyin katsomaan taakseni ja näin pitkätukkaisen naisen harmaassa puvussa kävelevän ulos rakennelman toisesta päästä. Minun ymmärrykseni mukaan olin ollut rakennuksessa aivan yksin. Nyt jälkikäteen minunhan olisi kannattanut mennä hänen luokseen ja puhutella häntä. Siellä paikalla minä todellakin kävelin autooni taakse katsomatta.

Teen kohteesta oman postauksen myöhemmin.

Hamningberg – Hylätty kalastajakylä.

Hamningberg oli yksi reissun helmiä ja ilmeisesti yksi Euroopan koillisemmista kolkista? Jäin miettimään, miksi niin monessa kirjoituksessa vanhasta kalastajakylästä tehdään jotenkin erityisen vaikeasti saavutettava. Sitä se ei ole. Tie on noin 3 metriä leveä ja pääosin asfalttipinnalla, joten ohittamaan pitäisi pystyä ottamalla hieman pientareelle. Toki jos autonsa mittasuhteita ei hallitse, tämä voi olla hankalaa. Mutta varsinaisesti tie ei ole huonosti hoidettu eikä huonokuntoinen – päinvastoin, se kuuluu Norjan kansallisiin maisemareitteihin.

Tie suljetaan talvella tarpeen mukaan. Yleensä sulkemiset alkavat marraskuussa ja keväällä tie on avattu huhti–toukokuussa.

Teen kohteesta oman postauksen myöhemmin.

Yöpaikkojen valinta.

Ensimmäisen yön nukuin Ivalon uimarannan tuntumassa olevalla tyhjällä hiekkakentällä. Paikka ei ollut mikään kaunis, mutta ajoi asiansa. Lähellä oli S-market, josta sai evästä ja jonka vessaa hyödynsin.

Seuraavana päivänä olin jo aikeissa varata hotellin Pykeijasta, eli pikku Suomesta, mutta en saanut paikasta kuningasrapua, joten en sitten yöpynytkään siellä. Ajoin auton parkkiin upealle seisakkeelle Pykeijaan johtavan tien varteen.

Viimeinen yö tuli nukuttua seisakkeella jossain Utsjoki-Kevo -välillä. Löysin upean paikan autolle aivan pienen kosken vierestä, mutta paikka oli niin täynnä mäkäräisiä, että ulos autosta ei haluttanut lähteä. Niinpä ajoin vielä hetken eteenpäin ja lopulta löysin aukean parkkipaikan, johon tuuli pääsi puhaltamaan.

Lähtisinkö uudestaan?

Tämä matka ei ollut mikään suunnitelmallinen road trip, vaan todella spontaani lähtö pohjoiseen. Oulussa asuvana minulla on tietynlainen etulyöntiasema. Ei tarvitse ajaa 1200 kilometriä ollakseen pahimmoilleen edelleen Suomessa.

Reitti kulki melko tarkkaan niiden pisteiden mukaan, jotka olin jo etukäteen merkinnyt karttaan mielenkiinnon kohteiksi. Yksin ajaminen ja yöpymiset autossa eivät olleet mikään ongelma. Olen tottunut tällaiseen. Itse asiassa ne olivat osa vapautta, joka tekee reissuista niin koukuttavia.

Norja antoi sen mitä lähdin hakemaan: tilaa, viileyttä, maisemia ja vähän sellaista kutkutusta selkärangassa, että tämä reissu tuskin oli viimeinen.