Nyt kun Teppo on kuollut – Mitä minulle kuuluu?

Teppo (1962-2020) kuoli 17.11.2020 aamusta syliini. Hän oli paitsi isä ja aviomies, myös loistava matkakumppani. Toivon kohtaavani hänet vielä jossain päin tätä suurta ja selittämätöntä maailmankaikkeutta.

Kävin eilen pukemassa Tepon arkkuun

Puin Tepon heti kuoleman jälkeen osastolla siihen hieman outoon (aika kamalaan) sairaalan kuolinkreppipaitaan. Jos olisin ollut fiksu, minulla olisi ollut jo silloin valmiiksi arkkuvaatteet mukana. Ne olisi voinut laittaa heti ja se olisi ollut helpompaa niin. Mutta eihän sairaala näistä mahdollisuuksista muistuta ja itselläni se nyt unohtui. Toin myös kotoa hänen omat makuukset arkkuun. Nyt mies odottaa tuhkausta yli kuukauden, mutta onpahan ainakin omat mieluisat vaatteet päällä. Laitoin vielä passin ja aurinkolasit mukaan. Tiedä missä hän jo matkailee

Vainajan pukeminen ja katsomassa käynti

Tuo pukeminen on semmoinen juttu, että toiset sen haluavat tehdä itse, toiset taas eivät. Siinä pitää mennä siten, mikä itselle tuntuu hyvältä. Ihminen on tuolloin jo kuollut, eli kyse ei ole enää kuolevasta, vaan omaisesta. Minulle itselleni tuo pukeminen on osa surutyötä ja minua olisi jäänyt haittaamaan tavattomasti, jos en sitä itse olisi tehnyt.

En tiedä, kuinka moni nykyisin käy katsomassa kuollutta. Aikuinenhan sen voi itse päättää. Veisinkö sitten pienen lapsen katsomaan kuollutta? Kyllä, heti kuoleman jälkeen, jos se olisi luontevaa, mutta en pakottaisi mihinkään: ”Anna viimeinen suukko” -tapaisiin asioihin. Ne palvelevat edelleen vain omaisia, eivät kuollutta ja voivat jäädä kummittelemaan lapsen mieleen pitkäksi aikaa. Tämä asia palasi nyt mieleeni, kun juttelin poikieni kanssa. Pienenä heidät maaniteltiin vastustustuksestani huolimatta juuri tällaiseen toimintaan ja se nousee edelleen esiin, vaikka pojat ovat jo aikuisia.

Ketään ei ole maan päälle jätetty

Minulle oli hienoinen yllätys tämä tuhkauksen viive. Mutta Oulussa ei ole kuin yksi krematoria ja olisi tuntunut hullulta lähteä Kajaaniin (muistelen että oli Kajaani), viemään edestakaisin tuhkausta varten. Ensin ajatus yli kuukauden odotuksesta kylmässä tuntui pahalta, mutta sitten tuli mieleen, miten ongelmallista vainajan hautaaminen aikanaan on voinut olla.

Pohjoisilla seuduilla on talvisin niin syvä routa, että talvella kuolleet vainajat oli pakko välillä sijoittaa ns. talvihautaan (kesällä kaivettu katoksella suojattu matala kuoppa). Lopullinen kuljetus hautausmaalle ja hautaus tapahtui roudan sulamisen jälkeen. Toisaalta, ei hautaaminen sulanmaan aikanakaan ollut mutkatonta. Ruumis piti saada kesäkuumalla maahan nopeasti, mutta lähimmät kirkkomaat saattoivat sijaita todella kaukana. Tällöin oli parempi haudata vainaja väliaikaisesti ns. valehautaan eli kesähautaan. Näistä tilapäisistä haudoista heidät sitten kuljetettiin hautausmaalle myöhemmin.

Eli en usko, että tästä viiveestä kuoleman ja tuhkauksen välillä kannattaa tehdä ongelmaa. Kun ihminen on kuollut, kiire loppuu. Ketään ei maan päälle jätetä.

Kirjoitanko keuhkosyövästä vielä?

Nyt kun Teppoa ei enää ole, olen miettinyt paljon, onko minun järkeä kirjoittaa hänen keuhkosyövästään enää? Toisaalta keuhkosyövässä tulee aina eteen se vaihe, kun hoidot eivät enää tehoa, niistä on luovuttava ja alkaa luisuminen kohti kuolemaa. Joten jos olen kirjoittanut siitä, miten keuhkosyöpä löytyi ja miten sitä on hoidettu, aion kirjoittaa myös siitä, mihin se johti.

Haluan kirjoittaa aiheesta myös siksi, että Suomessa on vielä niin paljon tehtävää siinä, miten ihminen kohdataan eri viranomaisten toimesta, kun hänen kuntonsa alkaa laskea. Jos aiomme kustannussyistä hoitaa yhä sairaampia ihmisiä kotihoidon turvin, tämä ei tule nykyisellä systeemillä onnistumaan. Puhumattakaan palliatiivisesta hoidosta ja ihmisen oikeudesta hyvään ja laadukkaaseen saattohoitoon.

Oma kierros OYS:issa

Jotta asiat eivät olisi liian yksinkertaisia, sairastuin itse viime viikolla. Muutama päivä Tepon kuoleman jälkeen makasin OYS:issa ravintoliuokset, antibiootit ja muut litkut suoneen tippumassa. Olen jo kotona, mutta olo on sellainen puolikuntoinen. Suuria nestemääriä vaativassa hoidossa käytetään kohtuu järeää kanyylia, joka turvotti ranteen ja veti sen aivan jäykäksi. Olen nyt jumppaillut kättä varovasti ja hiljallee se alkaa taipua. 5 cm matkalla (eli missä kanyyli on ollut) on kuitenkin varsin ikävä ja kipeä pahkura. Pistokohta ei onneksi enää kuitenkaan eritä jotain ihme veristä nestettä.

Muutto edessä, mutta mihin?

Olen asunut Oulun Kiikelissä, Toppilansaaren, Meri-Toppilan ja Toppilansalmen alueella 18 vuotta. Nyt on edessä tilanne, että minun pitää jälleen muuttaa. Olen ollut tästä tietoinen jo syksystä, mutta työntänyt asian taka-alalle. Ajettelin niin, että hoidan ensin mieheni ja keskityn sitten heihin, jotka jäävät maanpäälle.

Jos minulla ei olisi kahta poikaa huollettavana (tai noh, toinen on kyllä jo 18-vuotias, mutta saanette kiinni ajatuksesta), voisin valita minkä tahansa kaupungin Suomesta tai miksei ulkomailtakin. Nyt kuitenkin pysyn Oulussa ja ei se ajatus tunnu lainkaan pahalta.

Vuodesta 2002 olen kasvanut kiinni Ouluun. Tai ehkäpä oikeammin, en yksin Ouluun, vaan koko pohjoissuomalaiseen ajatusmaailmaan. Olen turvassa täällä, kaukana luonnosta vieraantuneiden vihreiden sekopäisistä tempauksista ja osin vielä haittamaahanmuutosta. Jos kaipaan sitä muodikasta ”kansainvälistä sykettä”, en lähde Helsinkiin, vaan ihan kunnon metropoliin. Täällä pohjoisessa on hyvä olla. Nyt vaan pitää ratkaista tämä asuntokysymys.