Mediastinoskopia – Välikarsinan tähystys

Oli hyvin hämmentävä kokemus astua OYSsin osastolle 40A, ilmoittautua ja kuulla sitten hoitajien keskustelevan siitä: ”Kuka ottaa tämän?” Tai ei oikeastaan hämmentävää, vaan aivan kamalaa. Minua pelotti, miestäni pelotti, ja yhtäkkiä hän oli ”tämä”, aivan kuin joku häiritsevä asia, tai mitätön esine.

Ymmärrän hyvin, että päiväkirurgiset toimenpiteet voivat olla rutiinia sairaanhoitajille. Mutta ne eivät ole sitä potilaille. Kukaan sairaanhoitajista ei varmasti tajunnut tilanteen latautuneisuutta silloin, tai sitä, että kuulimme keskustelun. Meistä ei olisi päällepäin kukaan voinut määritellä jännitimmekö, vai emme. Kysymyksessä oli kuitenkin mieheni kohdalla tutkimus, jonka tulos pitkälti määritteli hänen paranemismahdollisuutensa keuhkosyövästä.

MEDIASTINOSKOPIA – VÄLIKARSINAN TÄHYSTYS   

Välikarsina, mediastinum sijaitsee keuhkojen välissä rintalastan ja rintanikamien välisellä alueella. Ennen tätä en ollut lainkaan tietoinen, koko välikarsinasta, ja edelleenkään en tiedä, mitä ne imusolmukkeet oikeasti siellä ihmisen elämisen eteen tekevät.

Toimenpiteen tarkoitus on saada koepaloja välikarsinan imusolmukkeista, jotta voidaan selvittää, onko syöpä lähettänyt etäpesäkkeitä sinne. Tähystinlaite viedään henkitorven, keuhkojen ja rintakehän väliseen tilaan pienestä kaulaviillosta, ja toimenpide tehdään leikkaussalissa nukutuksessa.

Saako henkilökuntaa kritisoida?

Jokainen pidempään blogia seurannut tietää, että kaikki kokemukset ovat rehellisiä arvioita tapahtuneesta. Mitä mieltä on välittää kokemusperäistä tietoa, jos se on suodatettua. En lähde tekemään terveydenhuollon kohdalla poikkeuksia.

Kun kirjoitan näistä kokemuksista, lukijan kannattaa muistaa seuraava: Kritiikki ei ole mitään myönteistä eikä kielteistä, ei yhtään sen enempää kuin jonkun taudin diagnoosi. Kritiikki itsessään voidaan arvioida myönteiseksi tai kielteiseksi vain vertaamalla sitä muihin vastaavasta annettuun kritiikkiin. Asiallisesti annetun kritiikin takia ei ole mitään syytä suuttua tai heittäytyä ylimieliseksi

Vuorovaikutuksen vaikeus

Meidät ohjeistettiin istumaan päivähuoneeseen, ja hetken kuluttua paikalla saapui hoitaja, joka esittelemättä itseään ainoastaan komensi: ”Että mennäänpä sitten!” Niin – mihin ja miksi…?

Me kumpikin nousimme, mutta sitten istahdimme takaisin tuoliin, ja sanoin, että haluamme keskustella rauhassa, ennen kuin tästä siirrytään yhtään mihinkään.

On ongelma, jos hoitaja ei esittele itseään, ei tiedota päivän kulusta ja keskustele rauhassa potilaan ja häntä saattavan omaisen kanssa. Päivähuoneessa ei lisäksemme ollut muita, joten kaikki nämä asiat olisi pystynyt hoitamaan siinä hyvin. Verenpaineen mittauksella ja vaatteilla ei siinä vaiheessa ollut mikään kiire.

Hoitaja mutisi jotain, ja vain katosi paikalta pois. Hämmentävää.

Seuraava hoitaja saapui ja esitteli itsensä. Kun vuorovaikutus toimii, kaikki toimii. Nyt pääsimme juttelemaan ilman kiirettä ja käymään läpi asioita, jotka askarruttivat. Esitin myös toiveen päästä saattamaan mieheni leikkaussaliin. Se välitettiin eteenpäin.

Korva-, nenä- ja kurkkutautien klinikka

Nyt seuraa hankala osuus. Haluaisimme kiittää henkilöitä, mutta emme tiedä ketä kiittäisimme. He kaikki kyllä esittelivät itsensä hyvin, mutta nimet eivät jääneet siinä tilanteessa mieleeni.

Naispuolinen anestesiasairaanhoitaja tiedusteli, mitä lääkkeitä oli saatu, ja kertoi, että nyt laitetaan sitten kunnon kipulääkkeet ja muut tropit, jotta tähystyksen ja koepalojen jälkeenkin on mukavampaa. Anestesialääkärillä oli hauska oma rempseä tyylinsä. Itse lääkäriä emme koskaan nähneet, mutta tarvittavat näytteet saatiin, haava oli  siisti, ja parani kauniisti ilman ongelmia. Toisinkin voisi olla.

Sain olla Tepon vierellä, kunnes hän nukahti. Se merkitsi enemmän, kuin kukaan henkilökunnasta varmaankaan ymmärsi. Katselin kun hän nukahti rauhallisesti, anestesiasairaanhoitaja ohjatessa häntä hengittämään vielä muutaman kerran syvään. Happimaskia ei tungettu mieheni naamalle liian tiukasti, mikä ainakin itselläni on aina aiheuttanut ahdistusta.

Poistuin, kun anestesiasairaanhoitaja aloitti hapettamisen käsiventilaatiolla. Olen nähnyt intubaation useasti, joten hellyyttävän turhaan minua siltä näyltä yritettiin suojella. Tajuan kyllä, että henkilökunta ei voinut kokemuksistani tietää.

Ensimmäistä kertaa, joku lohdutti minua!

Sitten oli miespuolinen hoitaja. Sinua voisikin kiitellä loppupäivän. Kun saatoit minua odotustilaan, sanoit: ”Tiedän miten pahalta sinusta tuntuu. Olen itse ollut samassa tilanteessa. Me pidämme hänestä huolta”.

Kun jäin aulaan, puhelit minulle: ”Hengitä, ja odota tässä rauhassa. Pääset sitten miestäsi katsomaan kun hän heräilee”.

Ensimmäistä kertaa, koko kauhistuttavan, käsittämättömän, kaikki voimat syövän ja epävarmuudessa kelluvan tutkimusrumban aikana, joku lohdutti minua!

Odottelua

Istuin toimenpiteen ajan heräämön ulkopuolella. Kuuntelin ohi kävelevien hoitajien ja lääkäreiden jutustelua, ilmastoinnin hiljaista hurinaa ja kuulin myös ohuen seinän läpi kuinka Teppo tuotiin heräämöön.

Kuulin valitettavasti myös keskustelun siitä, kuka jaksaisi käydä kertomassa vaimolle jotakin. Jälleen kerran eteeni saapui ”nurse nobody”. Se, mitä olin kuullut ja kokenut osastolla ilmoittautuessamme, tavallaan toistui. Eivät hoitajat voineet tietää tilanteestamme, eivätkä he taatusti voineet tietää, että keskustelut kuuluivat muualle.

Lääkärien juttusilla

Puolen tunnin kuluttua kävin yhdessä hoitajan kanssa hakemassa Tepon heräämöstä takaisin osastolle. Mies torkahteli ja jaksoi istuskella aina hetkisen. Ruoka maistui tunnin kuluttua.

Tapasimme kaksi lääkäriä, erikoistuvan lääkärin, sekä häntä valvovan keuhkosairauksien erikoislääkärin. Miehen mielikuvat käydystä keskustelusta eivät ole täysin selkeitä. Nukutuksen jälkeen aineiden poistuminen kehosta vie vuorokauden. Näissä tilanteissa tulisikin aina olla omainen mukana toisena korvaparin kuuntelemassa, kyselemässä ja ottamassa asioita ylös.

Tulokset tulisivat ehkä 4-5 päivän päästä. Toivoimme, että kaikista saaduista tuloksista soitetaan välittömästi meille. Pyysimme edelleen, että paksuneulanäytettä aikaistettaisiin, mutta se ei ollut mahdollista.

Asia ei etenisi, ennen kuin kaikki näyteet olisi saatu, ja patologi olisi ne lausunut. Vasta silloin asia voitaisiin käsitellä kokouksessa, jossa olisi läsnä keuhkolääkäreitä, onkologi, thoraxradiologi, ja thoraxkirurgi.

Henkinen tuki?

Diagnoosin odottaminen on raskain ja pelottavin asia, mitä olemme koskaan kohdanneet. Mistään ei ollut mitään varmuutta. Vain sen tajusimme tarkasti, että elämä oli taitekohdassa.

Asiat menettivät merkityksensä, ajantaju katosi, ote normaalista elämästä säilyi, mutta sitä elämää eli joku muu, emme me.

Tuntuu kuin osalla hoitohenkilökunnasta ei oikein olisi realistista kuvaa siitä paineesta, ja ahdistuksesta mitä tutkimusvaiheen aikana perheeseen kasaantuu. Vai onko niin, että heitä ei ole riittävästi koulutettu vuorovaikutukseen vaikeissa tilanteissa. En yhtään ihmettele, että osa tutkittavista mittailee tässä vaiheessa ladossa narun pituutta, tai googlettaa sanoja itsemurha-tuskaton.

Illan olimme kaupungissa, mutta seuraavana päivänä Teppo jo kyllästyi, ja ajoimme mökille. Kurkistin siteen alle. Haava oli suljettu sulavin ompelein ja liimalla, se oli kaikin puolin siisti ja hänen kertomansa mukaan ei lainkaan kipeä, ainoastaan vain oudon tuntuinen. Hyvä niin. Seuraavana päivänä nappasin koko sidoksen tarpeettomana pois.

Jälleen kerran korostan, että en epäle OYSin osaamista. Ongelma on niissä resursseissa mitä sairaalalle annetaan, ja ajoittain yksittäisissä kohtaamisissa.

OYSissa hoitajilla on nimilaput. Sain viestiä, että joissakin sairaaloissa ja osastoilla ei nimilappuja käytetä, koska potilaat ja omaiset ovat uhkailleet hoitohenkilökuntaa. En viitsi edes kirjoittaa mielipidettäni henkilöistä, jotka uhkailevat toisia.

Esittäytyä ei tarvitse koko nimellään, etunimi riittää, mutta esittäytyä tulee. Se kuuluu normaaleihin käytöstapoihin.