Mauritanian ja Senegalin raja Rosso
Pikavuoro Gambiaan – Mauritanian ja Senegalin raja Rosso | Pikavuoro Gambiaan oli suomalaisen matkanjärjestäjän matka Suomen kilvissä olevalla bussilla Marokon Tangerista Gambiaan. Itse matkustin Pikavuoron kyydissä Marokon Marrakeshista Länsi-Saharan ja Mauritanian kautta Senegalin Dakariin.
Jani, meidän huippukuljettaja on ajanut linja-autolla maailman ympäri. Pikavuoro Gambiaan ei ole suinkaan ainut reissu, minkä hän on tehnyt. En tiedä matkojen tarkkaa lukumäärää, mutta ensimmäinen reissu oli vuonna 2010, jolloin Jani ajoi bussilla Suomesta Bangkokiin. Tämän jälkeen Pikavuoro mailman ympäri on seikkaillut ainakin Pohjois-Amerikassa, Australiassa, Kaukasiassa ja Kiinassa. Kyseessä ei siis ole mikään wannabe trävelleri, vaan seikkailuhenkistä omatoimimatkailua tarjoava suomalainen matkailuyritys. Matkustuskokemus joka bussissa istui, oli käsittämätön. Todella monella matkustajalla käytyjen maiden lukumäärä oli pitkälle yli sata.
Arvioitu lukuaika: 9 minuuttia
Mauritanian ja Senegalin maaraja Rosso
Harva raja Afrikassa on yhtä tunnettu ulkomaalaisten keskuudessa kuin Senegalin ja Mauritanian välinen raja. Rajan ylityskohtia on kaksi: Rosso, joka nousee kauhutarinoihin useammin ja Diaman raja, johon en ole kuullut myöskään yhdenkään matkustajan ihastuneen. Mutta hei, rajat on ylitettävä, maahanmuuttoviranomaisia on kirottava ja hässäkkää sekä hankaluuksia siedettävä.
Rosso tulee eteen N2-tiellä Nouakchottista lähdettäessä. Päästäksesi Diamaan, on käännyttävä tieltä pois ja ajettava luonnonpuiston kautta. Joudut maksamaan puistomaksun, joka on vähintään 200 Mauritanian Ouguiya (noin 5 euroa) riippumatta siitä, käytkö puistossa vai et. Diaman raja vie sinut lähemmäksi Saint Louisia, jos olet menossa siihen suuntaan.
Pikavuoron bussi ajoi Rosson kautta, sillä Diaman patosilta ei olisi ilmeisesti ollut bussille sopiva. Tai näin ainakin paikalliset selittivät. Diaman on ainoa paikka, jossa maarajan voi ylittää maitse.
Mauritanian ja Senegalin maaraja Rosso lienee Länsi-Afrikan korruptoitunein. Meno on sen mukaista.
Läheisien kylien koko talous pyörii näiden rajanylityspaikkojen ympärillä ja sen todellakin huomaa.
Rosso on täynnä ihmisiä, jotka kutsuvat itseään ”auttajiksi”, mutta itse kutsuisin heitä pikemminkin huijareiksi. Mitä lähemmäksi rajaa pääsimme, sitä enemmän poliisin tarkastuspisteet lakkasivat olemasta lyhyitä ”Fichen”, eli matkustajaluettelon pyytämistä ja muuttuivat kiusallisiksi keskusteluiksi. Mistä olette menossa yli? Kuinka monta on autossa? Poliisit siis halusivat varmistaa, että heidän omat kontaktinsa olisivat ”auttamassa” meitä.
Jossain vaiheessa bussin eteen laitettiin ”ystävä” moottoripyörällä, joka jollakin tapaa muka auttoi meitä eteenpäin. Sitten ajoneuvo vaihtui Golfiin, jossa oli Italian kilvet. Itse raja-alueelle ajaminen oli aivan järjetön episodi. En tiedä olisivatko portit ilman ”ystävää” auenneen bussille.
Heti bussin pysähdyttyä ihmisiä tunki sivuille ja eteen myymään Sim-kortteja ja vaihtamaan rahaa.
Ryhmästä ranskaa puhuvat keräsivät passimme ja jonottivat tuskaiset 1,5 tuntia niiden käsittelyä. Kun passit olivat kunnossa, alkoi mietintä miten bussin saa lauttaan ilman, että puskuri irtoaa. Puskuria sai kyllä nostettua, mutta kulmia ei. Kuvissa ei näy, mutta rampin ja maan välissä oli jäätävä monttu. Aikaa miettiä tosin oli, sillä väliin tuli 1,5 tunnin rukoustauko.
Mauritanian puolella vietimme Googlen aikajanan mukaan 12:15-16:50 välisen ajan
88 miljoonaa siltaan. Missähän rahat ovat?
Rossossa on edelleen lautta, vaikka sillan oli määrä valmistua vuoden 2024 lopussa. Mitä arvelette? Koska valmistuu ja missä rahat tällä hetkellä ovat? Tämän sillan 88 miljoonan euron rahoitus tulee Euroopan unionin Afrikan investointifoorumilta. Piti oikein tarkistaa, mutta totta se on. Hanke on todellinen. Vastaavia ”hankkeita” on ympäri ämpäri maailmaa levällään. Itse siis ylitin tuon rajajoen 2. maaliskuuta 2024 bussilla, joka edelleen rahdattiin joen yli lautalla.
Huijauksen ja sähläyksen määrä on vakio.
Oli selvää, että meitä huijataan, mutta vaihtoehdot olivat melko vähäisiä. Matkustajan ei esimerkiksi tarvitsisi maksaa passin leimaamisesta. Lähtö Mauritaniasta ja Senegalin sisääntulo ovat ilmaisia. Käytännössä eteneminen ilman maksuja olisi ollut mahdotonta. Rahaa vaan valui ”auttajan” käsiin ja siitä eteenpäin viranomaisille.
En tarkalleen tiedä millä tekosyillä rahaa pyydettiin, mutta ranskalaisten bussi, jonka liikkeitä seurailin Facesta raportoi maksaneensa seuraavasti rajalla:
500 ug lauttalippu, eli 10 euroa
400 ug tullileima, eli 8 euroa
150 ug poliisin leima, eli 3 euroa
100 ug yhteisövero, eli 2 euroa
Senegalin puolella he maksoivat seuraavasti, joten nämä lienee olleet myös meidänkin kulut:
3000 CFA poliisin leima, eli 4,60 euroa
5000 CFA tulli, eli 7,60 euroa
2000 CFA ”jotain”, eli 3 euroa
Senegalin puoli oli vielä pahempi.
Kun lautta pysähtyi Senegalin puolelle, huutava rajaviranomainen otti passimme ja meidät vietiin jonottamaan sormenjälkien ottoa ja yleistä kyselyä. Omalla kohdalla muistelin, mitä olinkaan laittanut ammatikseni matkustajaluetteloon, mutta jostain syystä kiinnostui lopahti minun kohdallani. Ukko vaan huitoi eteenpäin.
Kohtasimme myös ongelman, jonka ratkaisuun meni kauan. Yhden matkustajan passi ei kelvannutkaan maahantuloon maitse (hän olisi siis voinut tulla maahan lentäen) ja tästä olisi voinut tulla todella hankala tilanne. Onneksi tilanne laukesi, kun löytyi kutsupaperi Gambiaan, ja tässä paperissa oli riittävästi hienon näköisiä leimoja.
Senegalin rajaviranomaiset kiusasivat meitä, jos mahdollista, vielä Mauritaniaa enemmän. Viimeinen niitti oli, kun bussi pysäytettiin koska kuulemma joku oli kuvannut poliiseja. Varmaan näin olikin, mutta sinällään ihan turhaa kyykyttämistä. Näkyvästi turhautuminen ja vihainen suhtautuminen rajaviranomaiselle ei kuitenkaan johda mihinkään. Se itse asiassa vain pahentaa asioita. Nuo kaverit ovat nähneet kaiken ja *ittuilu ei oio tai nopeuta asiaa mitenkään.
Senegalin raja-alueella vietimme Goglen aikajanan mukaan 16:59-18:40 välisen ajan.
9 comments
Huhhuh. Monia rajoja olen eri maanosissa ylittänyt, Afrikka ja Etelä-Amerikka mukaan lukien, mutta eipä ole aivan tuollaista tullut kyllä vastaan. Ja tuo julkisen rahan hassaus on kyllä ärsyttävää.
Huh, aikamoista. Aika monta maarajaa on tullut ylitettyä, muun muassa Aasiassa, Afrikassa ja Etelä-Amerikassa, mutta ei ole tuollaista tullut vastaan. Jotain lahjuksia toki ollaan jouduttu maksamaan. Ja mitä tulee tuohon julkiseen rahaan, niin onhan sekin aivan käsittämätöntä.
Onhan tuo melkoista touhua, mutta ne on vaan tosiaan kestettävä, jos meinaa reissata eteenpäin. Aika mielenkiintoista oli myös tuo bussin puskurin nosto, ihme, että ei kone haukannut vettä. Siltaa odotellessa… 😀
Huhheijaa, mitä touhua! Mulla menis hermo tuollaiseen säätämiseen alta aikayksikön 😀 Ja siihen päälle vielä huijaukset ja korruptio. Juu ei! 😀 Ehkä ihan hyvä, ettei tuolla ole tullut käytyä.
Justiinsa :O Huhuh, mulla pistäisi tuolla kyllä ehkä jopa vihaksi tai vähintään turhauttais aika paljon tuollainen meininki. Ja tuo on siellä aivan normaalia…
Huhhuh, aikamoista meininkiä! Herättää omia muistoja Kolumbian ja Venezuelan rajalta, joka oli kyllä myös varsinainen korruptiosirkus. Kohottaa kyllä verenpainetta tuollaiset kokemukset ja näin pohjoismaalaisena varsinkin on vaikea niellä kaikkea tuota korruptiota ja kusetusta. Nähtäväksi jää, nouseeko tuonne se silta vielä joku kaunis päivä! Mutta siis aivan huikea kokemus tuollainen bussimatka varmasti.
Kylläpä kuulostaa epämiellyttävältä. Millaistahan tuo meno olisi, jos tekisi omatoimimatkan omalla autolla. Tuskin on mitään hintaa, mistä lähtisin sitä kokeilemaan. Ihan älytöntä. Valitettavasti tällainen käytös on yksi suurimmista syistä, miksi matkustaminen moneenkaan Afrikan maahan ei tunnu vaivan arvoiselta.
Ei kyllä meinaa ymmärrys taipua noin avoimeen kusetukseen ja korruptioon. Tuota ”maassa maan tavalla” -mantraa on varmasti saanut venytellä hermojaan kiristellen.
Vaikea sanoa, että onko tuo se korruptoitunein, sillä maarajojen ylitys Afrikassa on aina omanlaisensa seikkailu. Meillä tuorein kokemus on Sierra Leonen ja Liberian välillä ja vaikkakin itse raja meni, henkilöautolla, jonka kuski oli liberialainen (kävi siis hakemassa meidät Sierra Leonesta) ihan inhimillisen nopeasti, niin n. 500 kilometrin matkalla Freetownista Monroviaan erilaisia tiesulkuja, joilla kuskimme kylvi ainakin pieniä seteleitä kullekin kyselijälle oli valehtelematta n. kaksikymmentä. Iso osa niistä tuskin oli mitenkään virallisia, paikallinen kyläpäällikkö tai muu paikallinen yrittäjä vaan oli päättänyt ”valvoa” kyläänsä.