Koitelinkoski kuohuu alkukeväästä, mutta on kaunis läpi vuoden
Koitelinkoski eli Koiteli on yli kolmen kilometrin pituinen, lähes luonnontilainen Kiiminkijoen komea koskialue. Alue on yksi paitsi Kiimingin, myös koko Oulun kauneimmista paikoista.
Koski on näyttävin, kun kevään sulamisvedet ovat vuolaimmillaan. Koitelinkoski on kuitenkin niin kaunis, että sinne voi mennä retkeilemään koska tahansa – myös talvella. Kosket höyryävät erityisen upeasti kirpakassa pakkasessa.
IHANUUS !!! Kävin elämäni eka kertaa viime kesänä ja olin ihan pois tolaltani miten upea paikka se onkaan. Täällä hikisessä helteessä nyt unelmoin sinne pääsystä.
Ulkosuomalainen nainen
Koiteli on hyvä luontoretkikohde lähellä, sileät kivet istuimena virtaavan veden hyväillessä jalkapohjia.
Oululainen mies, 86-vuotta
Koitelin kalliot ovat ikiaikaisia
Koitelin kalliot ovat kvartsiittia, josta viimeinen jääkausi 30 000–10 000 vuotta sitten hioi esiin nykyiset silokalliot. Erilaiset uurteet syntyivät jäänpohjassa olleista kivistä, jotka raapivat kalliota jään liikkuessa eteen- tai taaksepäin. Tarkkasilmäinen (ja kompassin omistava), voi Koitelilla uurteiden perusteella erottaa kahden eri jäätikön liikesuunnat: vanhempi kulkee länsi-itä suuntaisesti ja nuorempi luode-kaakko suuntaisesti.
Mielenkiintoisten kallioiden lisäksi alueella on osin hyvinkin harvinaisia kasveja. Vanhinta kasvillisuutta ovat mäntyvanhukset, joista osalla lienee ikää parisataa vuotta. Näihin honkiin liittyy myös tarina, jonka voit lukea hieman alempaa.
Petäjien lisäksi metsäretkellä voi bongailla tuttuja ja tuntemattomia kukkia. Punaisten rantakukkien ja luhtalemmikkien lisäksi tarkkaavainen tunnistaa pukinjuurta, suo-ohdaketta tai vaikka suonätkelmää. Varsinaisia harvinaisuuksia ovat kuutavanoidanlukko, sekä kaksi sammallajia, Rhaoomitrium aciculare ja Mniumhornum-sammal.
Koitelin rannat olivat joskus merenrantaa
5000 vuotta sitten Koiteli oli mereenlaskevan joen suukohta. Harvalukuiset ihmiset kalastivat, pyydystelivät hylkeitä ja asuivat maakuopissa. Maan kohotessa merenranta loittoni, jolloin hylkeenpyynti kävi hankalammaksi ja ihmiset siirtyivät Iijoen Kierikin alueelle ja Oulujoen rantamille. Nykyisin Koiteli on 50 metriä merenpinnan yläpuolella.
Kustaa Vaasa lakkautti vanhat eräoikeudet 1550-luvulla, ja tämän jälkeen Kiiminkijokivarteen alkoi syntyä laajemmin vakinaista asutusta. Jokivarren asutus oli kuitenkin pitkään hyvin harvaa. Vuonna 1570 alueella tiedetään olleen 40 verotaloa. Kasvua haittasi paitsi katovuodet, myös 25-vuotinen Venäjän-sota ja isoviha. Talot poltettiin useaan otteeseen, ja väestönkasvu jäi vaatimattomaksi. Lisää voit lukea täältä. Historiikkia lukiessa tuli vastaan tämäkin tarina, joka liittyy vanhoihin mäntyihin:
Kertoman mukaan venäläiset olivat taas kerran tulleet jokea pitkin Kiiminkiin ”ilkeyttä tekemään” ja leiriytyneet Koitelinsaareen. Suomalaiset, jotka eivät halunneet ryhtyä avoimeen taisteluun isompaa vihollisjoukkoa vastaan, olivat laskeneet veneillä yöllä hiljaa saareen ja päästäneet näiden veneet virran vietäväksi. Venäläiset olivat yrittäneet tehdä saaren männyistä jonkinlaista lauttaa, jolla olisivat päässeet pois. Tarina ei kerro, miten lopulta kävi, mutta Koitelinsaaressa on yhä kolme hyvin vanhaa petäjää, joita on veistetty alaosasta. Näiden petäjien muistellaan olevan juuri niitä, joita venäläiset kolosivat lauttatarpeiksi, mutta työ jäi ainakin tältä osin kesken.
Koitelin saaret lehmihakana ja hautausmaana
Koitelin saaria käytettiin kesäisin lehmien ja lampaiden kesälaitumina. Saaressa elämiä ei tarvinnut paimentaa, eikä karkaamisesta ollut suuremmin pelkoa. Yläjuoksun kaksi suurinta saarta: Myllysaari ja Tulisaari toimivat myös väliaikaisina hautapaikoina.
Nykyisin on vaikea ymmärtää, miten monimutkaista vainajan hautaaminen on aikanaan ollut. Pohjoisilla seuduilla oli talvisin niin syvä routa, että vainajat oli pakko sijoittaa aluksi ns. talvihautaa. Näitä talvihautoja saattoi olla tehtynä etukäteen ja ne olivat mallia katoksella suojattu matala kuoppa. Lopullinen kuljetus hautausmaalle ja hautaus tapahtui roudan sulamisen jälkeen.
Toisaalta, ei hautaaminen sulanmaan aikanakaan ollut mutkatonta. Ruumis pitäisi saada kesäkuumalla maahan nopeasti, mutta lähimmät kirkkomaat sijaitsivat Haukiputaalla ja Ylikiimingissä. Tällöin oli parempi haudata vainaja väliaikaisesti ns. valehautaan eli kesähautaan. Näistä tilapäisistä haudoista heidät sitten kuljetettiin hautausmaalle myöhemmin.
Joissakin tapauksissa vainaja on saanut odottaa hautaamistaan kahdessa väliaikaisessa haudassa, ensin talven tuloa kesähaudassa ja sen jälkeen kevään tuloa talvihaudassa.
Koitelinkoskella toimi myös saha pitkään
Vuonna 1777 kihlakunnantuomari Johan Polviander, raatimies Johan Niska, kauppias Carl Fredric Engman sekä talolliset Bengt (Pentti) Paso ja Matts (Matti) Laurila – viimeksi mainittu myös maanomistajan roolissa – anoivat lupaa perustaa hienoteräinen saha Koitelinkoskeen. Kun sahalaitos oli kerran saatu pystyyn se toimi niinkin pitkään, kuin vuoteen 1913 saakka. Lisää sahan toiminnasta, sahureista, puun uitosta, vonkamiehistä jne. voit lukea täältä. Pakko lainata pätkä tekstistä, joka käsittelee lankunajoa. Tavaran siirtely sahan alueella saattoi joskus keskeytyä yllättävistä syistä, nimittäin:
”Kuljetusvaihe oli mielenkiintoinen, sillä siinä käytettiin sahan hevosten lisäksi suurta sonnia, joka oli pannut merkille, että ruokakellon soidessa on työ lopetettava. Olipa kuorma missä tahansa, kellon äänen kuultuaan sonnia ei mikään mahti saanut liikkeelle. Kun taas kello ilmoitti työn alkavan, sonnikin oli valmis kuorman vetoon.”
Koitelinkoski käy retkeilyyn läpi vuoden
Koiteli on suuri alue, jolla sijaitsee neljä saarta ja jonka halki virtaa Kiiminkijoki kolmessa väylässä. Pohjoisin uoma on nimeltään Myllypudas. Varsinainen retkeilyalue, eli Koitelinkoski on koskialueista pohjoisin. Siitä ylävirtaan sijaitsee vielä Tulikurkku-niminen lyhyt koskialue.
Koski on näyttävin, kun kevään sulamisvedet ovat vuolaimmillaan. Koitelinkoski on kuitenkin niin kaunis, että sinne voi mennä retkeilemään koska tahansa – myös talvella. Kosket höyryävät erityisen upeasti kirpakassa pakkasessa.
Koitelinkoskellla on helppo liikkua
Koitelinkosken alueella on viisi saarta. Alavirran puolelta Pajunsaari, Pikkusaari eli Peltosaari, Sahansaari eli Koitelinsaari, Myllysaari ja Tulisaari. Suurimpia saaria yhdistävät riippusillat, joista ensimmäiset rakennettiin jo 1955. Hyvien opasteiden, siltojen ja kävelyreittien ansiosta alueella on helppo liikkua. Reiteistä Vonkamiehenpolku on esteetön ja sopii pyörätuolin tai lastenvaunujen kanssa liikkuvalle.
Kunka Koiteliin löytää?
Oulusta Koiteliin on noin 20 minuutin ajomatka. Löydät Koiteliin ajamalla Oulu-Kuusamo valtatietä numero 20. Kiimingin keskustan liikennevaloista käännytään kohti Ylikiiminkiä ja Koitelinkoskia. Opaste Koitelinkosket 4 km johdattaa perille.
Toinen reitti kulkee Kiimingin pohjoispuolelta tie nro 18717 pitkin. Kääntymäpaikka on merkitty tienviitalla, jossa lukee Pohjois-Koiteli. Hyvin pieneltä parkkipaikalta on noin 300 metrin kävelymatka Sahasaareen.
Mitä sinun pitää ottaa huomioon Koitelinkoskella!
- Älä ole pöljä, vaan kunnioita luonnon rauhaa ja muita kulkijoita.
- Vie roskat roskiin, laita tumpit tuhkakuppeihin ja kanna pullot ja tölkit takaisin kotiin ja kierrätykseen
- Pysyttele merkityillä poluilla
- Käytössä on seitsemän nuotiopaikkaa. Älä rakentele nuotioita kallionkoloihin
- Puita voit noutaa saaren etelänpuoleisen parkkipaikan lähellä olevasta puuvajasta. Koiteliin toimitetaan polttopuita touko-lokakuun välisenä aikana, hiihtolomalla viikolla 10, sekä pääsiäisenä. Muista kuitenkin, että koko illan kokkoa ei ole tarkoitus puilla rakennella
- Älä missään tapauksessa revi tuohta koivuista sytykkeiksi. Tuo kotoa sanomalehteä tai käytä valmiita sytykkeitä
- Tuo myös omat makkaratikut, ja jätä alueen puut rauhaan
- Reitistö siltoineen soveltuu pääosin lastenvaunujen tai pyörätuolilla saattajan kanssa kuljettaviksi
Instagram upotuksiin on kysytty lupa julkisupäivämäärällä 7.6.2020. Muut kuvat Akseli Koskela ja Wikimedia Commons. Kartta Koitelin sivuilta.
Lähteet ja lisää tietoa Koitelista:
Saattaisit pitää myös:
Kierikkikeskus | Yli-Ii on poroja ja kivikautta – TÄMÄ MATKA
Kierikkikeskus, Yli-Ii. Vuonna 1956 paikallinen maanviljelijä löysi Purkajasuolta Yli-Iistä kivikautisen meripihkahelmen. Helmi ja myöhemmin löytynyt meripihkariipus toimitettiin silloisen tavan mukaan Helsingin Kansallismuseoon ja asia oli sillä taputeltu. Hauskaa silti ajatella näiden meripihkakorujen olleen lähtölaskenta Yli-Iin nousemisessa Suomen arkeologiselle kartalle 1960-luvulla rakennettiin jälleen yhtä Iijoen patoallasta ja alueelta noukittiin turvaan lisää korunpaloja sekä vuosille 5300 – 4100 eaa.
4 comments
Siellä on tavattu niukahkosti koskikaroja ja tulee Mieleen ensimmäisenä, onko siellä retkeilty talvella tarpeeksi, onko alue liian laaja hallittavaksi vai mikä on. Veikkaan, ettei siellä retkeillä riittävästi. Olisi kiva nähdä maailman kaikki koskikaralajit. Meikäläisen lisäksi on aasian-, argentiinan-, andien -ja amerikankoskikarat. Se toinen kara minulla on andienkoskikara. Minusta talvinen puro ilman koskikaraa on hukkaan juoksevaa vettä. Amerikankoskikara jäi jostain syystä näkemäti, ehkä samasta syystä kuin Koitelinkoski, virtaavaa vettä on liikaa.
Mulla on ollut ajatuksena ensi keväänä lähteä Liminganlahdelle katselemaan lintuja. Koitelinkoskesta en ollut aikaisemmin kuullut, mutta vaikuttaisi olevan mainio lisäys linturetkeen!
Kun käy ensin Escurialissa puhumassa laamoille, jatkat Liminganlehdelle katsomaan lintuja ja sitten Koitenlinkoskelle kävelylle ja makkaranpaistoon, niin se on aika täydellinen päivä.
Hieno vinkki Oulun seudulle! Täytyypä ottaa ohjelmaan, kun seuraavan kerran tuosta ohi on ajamassa. Saa sopivan tauon, mieluummin käytän sen luonnossa kuin ABC:llä. Mahtavat maisemat tuolla!