Cape Cross hyljekolonia – paikka, jossa luonto tulee iholle ja nenään
Cape Cross hyljekolonia | Noin 60 kilometriä Henties Baystä pohjoiseen sijaitsee Cape Cross Seal Reserve, yksi Namibian tunnetuimmista luontokohteista – ja rehellisesti sanoen myös yksi karuimmista.
Cape Crossissa elää etelänmerikarhuja eli Cape fur seal -hylkeitä. Nimestään huolimatta eläin ei ole varsinainen hylje vaan kuuluu korvahylkeisiin. Sen erottaa varsinaisista hylkeistä muun muassa näkyvistä korvalehdistä ja siitä, että se pystyy liikkumaan maalla melko ketterästi räpylöidensä varassa.
Etelänmerikarhuja elää Namibian, Etelä-Afrikan ja eteläisen Angolan rannikoilla arviolta lähes kaksi miljoonaa. Cape Cross hyljekolonia on niiden suurimpia lisääntymisyhdyskuntia maailmassa. Lisääntymiskauden vilkkaimpina kuukausina rannalle voi kerääntyä jopa yli 200 000 eläintä.
Kolonia on valtava, äänekäs ja jatkuvasti liikkeessä. Ilma täyttyy haukahduksista, määkimistä muistuttavista huudoista ja tuhansien eläinten muodostamasta sekavasta metelistä. Hylkeitä makaa rannalla niin tiheässä, että paikoin maata ei niiden alta juuri näy.
Sisältövaroitus: Postaus sisältää kuvia ja videota hyljekoloniasta, jossa näkyy myös kuolleita hylkeenpoikasia ja eläinten raatoja. Kuvat eivät ole erityisen lähikuvaisia, mutta sisältö voi silti järkyttää herkintä lukijaa.
Miksi juuri Cape Cross?
Cape Cross hyljekolonia ei ole sattumalta juuri tässä. Namibian rannikkoa pitkin kulkeva kylmä Benguelan merivirta nostaa syvyyksistä pintaan ravinteikasta vettä. Se ylläpitää runsaita kala- ja merieliökantoja, joista hylkeet saavat ravintonsa. Aikuinen etelänmerikarhu syö vuodessa satoja kiloja kalaa, mustekalaa ja muita mereneläviä. Kun eläimiä on yhdessä koloniassa kymmeniä tai jopa satoja tuhansia, myös niiden tarvitseman ravinnon määrä on valtava.
Alue julistettiin luonnonsuojelualueeksi vuonna 1968. Cape Cross -nimi puolestaan juontaa juurensa vuoteen 1486, jolloin portugalilainen merenkulkija Diogo Cão nousi täällä maihin ja pystytti paikalle kivisen ristin Portugalin kuninkaan kunniaksi. Nykyisin paikalla seisoo alkuperäisen ristin jäljennös. Varsinainen nähtävyys ei kuitenkaan ole risti vaan sen ympärillä vellova, haiseva ja huutava eläinmassa.
Cape Cross hyljekolonia – Poikimakauden armoton todellisuus
Etelänmerikarhujen poikimakausi ajoittuu pääasiassa marras–joulukuulle. Naaraat synnyttävät tavallisesti yhden poikasen, ja valtava määrä poikasia syntyy hyvin lyhyen ajan sisällä. Rannalla makaa paljon kuolleita hylkeenpoikasia. Näky ei ole kaunis. Eikä hajukaan. Mädän lihan, ulosteiden ja kuumuuden yhdistelmä on suoraan sanottuna oksettava.
Cape Cross hyljekolonia ei ole poikasille helppo paikka. Poikaskuolleisuus Cape Crossissa on luonnostaan suurta. Arviolta jopa noin kolmannes poikasista voi kuolla ensimmäisten elinkuukausiensa aikana. Kaikki rannalla näkyvät raadot eivät kuitenkaan ole kuolleet samasta syystä. Osa poikasista syntyy heikkoina tai menehtyy sairauksiin. Osa jää suurten urosten tai pakenevan eläinmassan alle ja tallautuu. Osa joutuu liian aikaisin mereen ja hukkuu, sillä aivan pienet poikaset eivät vielä ole taitavia uimareita.
Myös ravinnon saatavuus vaikuttaa poikasten selviytymiseen. Emo joutuu lähtemään merelle pyydystämään kalaa ja voi olla poissa useita päiviä. Jos kalaa on vähän tai emot joutuvat tekemään tavallista pidempiä pyyntimatkoja, poikaset jäävät pitkäksi aikaa ilman maitoa ja voivat nääntyä.
Emo ja poikanen tunnistavat toisensa ennen kaikkea äänen ja hajun perusteella. Sadantuhannen huutavan eläimen keskellä jälleennäkeminen vaikuttaa ihmisestä lähes mahdottomalta, mutta useimmiten ne löytävät toisensa.
Sakaalit ja ruskohyeenat siivoavat rantaa
Namibian rannikolla mustaselkäšaakalit ovat hyljekolonioiden tavallisia vieraita. Ne liikkuvat kolonioiden reunoilla, syövät raatoja ja saalistavat toisinaan myös eläviä poikasia.
Toinen tärkeä saalistaja on ruskohyeena. Namibin autiomaassa elävät ruskohyeenat saattavat vaeltaa kymmeniä kilometrejä päästäkseen hyljekolonioille. Ne syövät kuolleita eläimiä, mutta osa niistä osaa myös saalistaa hylkeenpoikasia.
Raatojen ympärillä liikkuu lisäksi lintuja, hyönteisiä ja muita hajottajia.
Haju, jota ei voi kuvata
Minä en yleensä voi pahoin metsästyksestä, nylkemisestä, nahkaparkeista tai kuolleista eläimistä. Kuollut elukka on kuollut elukka. Mutta tämä yhdistelmä meni yli kaiken siedettävän. Lämpötila huiteli 40 asteessa. Rannalla lojui satoja mätäneviä hylkeenpoikasia, ja kaiken yllä leijui hylkeiden oma tuhti ulosteen, virtsan ja märän turkin katku.
Haju ei ollut enää pelkkä haju. Se oli melkein fyysinen aine, joka tarttui ihoon, hiuksiin, vaatteisiin ja nenän limakalvoille. Oli kuin joku olisi kaatanut päälle ämpärillisen auringossa lämmitettyä raatoa. Hyi saatana.
Se ei jäänyt vain nenään. Sen pystyi melkein maistamaan. Jokainen hengenveto tuntui työntävän kalmaa vähän syvemmälle poskionteloihin. Kun pääsin vihdoin hotellille, vaatteet lensivät suoraan nyrkkipyykkiin ja nainen itse kuumaan suihkuun. Eikä suihkun jälkeen vieläkään tuntunut siltä, että olisin puhdas. Haju istui poskionteloissa niin tiukasti, että sitä oli mahdotonta pestä pois.
Cape Cross hyljekolonia – Sisäänpääsy ja käytännön järjestelyt
Cape Cross Seal Reserveen sisäänpääsymaksu maksetaan alueen portilla. Meidän vierailumme aikaan joulukuussa 2025 ulkomaisen aikuisen maksu oli 150 Namibian dollaria eli noin 7,90 euroa. Huhtikuun 2026 alusta hinnat nousivat. Ulkomaisen aikuisen sisäänpääsy- ja luonnonsuojelumaksu on nyt yhteensä 280 Namibian dollaria eli noin 14,70 euroa. Enintään kymmenpaikkaisen auton maksu on 60 Namibian dollaria eli noin 3,15 euroa. Maksamista varten kannattaa varata käteistä.
Portilta ajetaan vielä muutama kilometri varsinaiselle hyljekolonialle, ja perille pääsee tavallisella henkilöautolla ilman nelivetoa. Alueella on pysäköintipaikka, käymälät ja puinen katselukäytävä, jolta hylkeitä seurataan.
Marraskuun puolivälistä kesäkuun loppuun reservaatti on yleensä avoinna päivittäin kello 8–17 ja heinäkuun alusta marraskuun puoliväliin kello 10–17. Lemmikkejä tai moottoripyöriä alueelle ei päästetä.
